Safarimatkamme kolmas päivä oli pyhitetty patikkaretkelle Udzungwa Falls- kansallispuistossa sijaitsevalle Sanje- vesiputoukselle. Taas herättiin kukonlaulun aikaan ja heti aamiaisen jälkeen lähdimme liikkeelle. Matka puistoon kesti tunnin ja tie sinne ei ollut aasintalutuspolkua kummempaa. Hyvä puoli rytkyttävässä menossa oli, että se herätti meidät hyvin tehokkaasti aamukoomasta.

Matkalla ajelimme useiden paikallisten kylien ohi ja pääsimme näkemään paikallista elämää safarikuplan ulkopuolelta. Kiinnitimme molemmat huomiota lähes jokaisen tien varrella olevan asumuksen seinään maalattuun punaiseen X- merkkiin. Oppaamme selitti, että kyseisellä merkillä varustetut talot ovat saaneet purkutuomion valtiolta. Tansaniassa on olemassa jonkinlainen laki, joka määrittää, että taloja ei saa rakentaa tiettyä metrimäärää lähemmäksi yleisiä teitä. Valtio nimittäin suunnittelee teiden leventämistä, kunhan vaan budjetti antaa periksi. Monista asumuksista olikin enää jäljellä vain pölyiset tiilikasat. Meistä tuntui karulta, että ihmiset jäivät ilman koteja ja minkäänlaista korvausta puretuista taloista.

Synkkien ja ristiriitaisten ajatuksien saattelemana saavuimme kansallispuistoon, jossa meitä vastassa oli kaksi nuorta paikallista hemmoa, jotka toimivat meidän oppaina retkellä. Tästä alkoi loputtoman tuntuinen nousu vesiputouksen huipulle 30 asteen helteessä. Me olimme varustautuneet matkaan kuin kovempaankin urheilusuoritukseen vaelluskenkien ja urheiluvaatteiden kera. Paikalliset pojanklopit painelivat polkua ylöspäin mokkakengät auringossa kiiltäen ilman merkkiäkään uupumuksesta. Eikä oppaillamme ollut myöskään mukanaan tipan tippaa vettä. Meillä oli mukana yhteensä kolme litraa vettä ja tuntui, että sekään ei ollut tarpeeksi.

Meillä matka taittui puuskuttaen, hikoillen, tuskastellen ja vettä litkien. Onneksi polku, jota kuljimme oli varjoisa ja vältyimme pahimmalta auringonpaahteelta. Metsässä asusti useita eri apina- ja lintulajela, jopa sellaisia joita ei löydy mistään muulta maailmassa, mutta meidän tiellemme ei niistä osunut ainuttakaan. Liekö syy tähän ollut se, että katseemme seurasi tiiviisti kengänkärkiämme, jotta pysyisimme pystyssä kivisellä ja juurakkoisella polulla.

Matka ylös oli paitsi rankka, mutta myös hyvin opettavainen. Oli mielenkiintoista kuulla, kuinka lähes jokaisella vastaan osuvalla puulla ja kasvilla oli jonkinlainen merkitys tai käyttötarkoitus paikalliselle väestölle. Metsässä kasvoi puita, joiden juuria uutettiin teeksi, jolla hoidettiin vaikkapa malariaa tai ripulia sekä puita, joiden lehdistä tehtiin voimakkaita myrkkyjä metsästystä varten. Jokaiselle tunnetulle sairaudelle tuntui löytyvän parannuskeino alueen luonnosta, erään puun lehdet tarjosivat apua jopa mielenterveysongelmiin. On tietysti erittäin hyödyllistä osata käyttää luonnonantimia tällaisella vuoristoisella alueella, jossa avunsaanti on erittäin hidasta, ellei jopa mahdotonta.

Matka vesiputouksen huipulle oli vaivan arvoinen ja näkymä sieltä oli upea. Istahdimme vesiputouksen huipulle popsimaan eväämme ja toipumaan rankasta noususta. Samalla ihailimme edessämme avautuvaa upeaa maisemaa. Alaspäin tultiinkin sitten voivotellen, valitellen ja reidet täristen. Oppaat sen sijaan loikkivat edellämme iloisesti lauleskellen. Viimein alas päästyämme fiilis oli kuin katujyrän alle jääneellä kastemadolla. Vaikka patikkamatkaa olikin takana alle kahdeksan kilometriä, tuntui se vähintään maratonilta kunnon ollessa järjettömän huono ja lämpötilan huidellessa reiluissa hellelukemissa. Kyllä illalla leirille päästessä ruoka maistui ja unessa oltiin jo yhdeksältä.