Matka kohti Polonnaruwan kaupunkia alkoi jo perinteeksi muodostuneella klo 4.30 herätyksellä. Majatalon isäntämme järjesti meille tuktuk- kyydityksen tunnin ajomatkan päässä sijaitsevalle Ragaman juna-asemalle. Oikean laiturin ja junan löytäminen oli melkoinen operaatio, sillä aseman ainoa infotaulu oli rustattu täkäläisellä kielellä. Onneksi ystävälliset paikalliset avustivat meitä avuttomia turisteja tässäkin asiassa ja oikea juna löytyi. Junalla matkustaminen on täällä lähes ilmaista, sillä 244 kilomtrin matka maksoi vain neljä euroa meiltä kahdelta.

Paikallisissa junissa on pääasiassa vain 2. ja 3. luokka, missä kummassakaan ei varata paikkoja etukäteen ja lippuja myydään niin paljon, kuin kysyntää riittää. Näissä luokissa ei ole eroa kovinkaan paljoa. 2. luokassa takamusta saa lepuuttaa hieman pehmeämmissä penkeissä kuin 3. luokassa, sekä tuulettimet löytyvät myös. 1. luokka on olemassa vain harvoissa ja valituissa junissa, esimerkiksi Colombo – Ella- välillä osasta junista löytyy ilmastoitu ”näköalavaunu”, joka on nimenomaan etukäteen varattava 1. luokan vaunu.  Me matkasimme 2. luokassa ja voisi sanoa, että osuimme kultasuoneen. Saimme nimittäin niin itsellemme kuin rinkoillemme omat penkit. Tämä ei tosiaan ole itsestäänselvyys 2. luokassa.

Junamatka kesti ainakin seitsemän tuntia, mistä viimeisen puoli tuntia saimme kuunnella paikallisen miekkosen moraalisaarnaa siitä, miten emme ole vieläkään naimisissa. Ja lapsiakin pitäisi tässä vaiheessa olla kuulemma jo vähintään kolme. Otti lievästi sanottuna aivoon, kun holtittomasti rymisevässä junassa oltiin siinä vaiheessa vietetty ilman ruokaa kuusi ja puoli tuntia… Luvattiin kuitenkin lähettää hääkutsu, kun hän sitä niin kovasti vaati. Rasittavaa miestä lukuun ottamatta junamatka oli yllättävän viihdyttävä. Junan käytäviä nimittäin ravasi edestakaisin jos jonkinmoista romua ja evästä kauppaavia myyntimiehiä. Jokaisella kaupparatsulla oli oma myyntimantransa, joita he kailottelivat kovaan ääneen. Vaikka junalla kulkeminen onkin äärimmäisen hidas tapa liikkua Sri Lankalla, on se erittäin hyvä tapa tutustua paikalliseen elämänmenoon. Puhumattakaan ohi vilisevistä hienoista maisemista.

Juna-asemalle päästyämme hyppäsimme tuktukin kyytiin ja kaahailevan kuskin päättömistä ohitteluista huolimatta pääsimme turvallisesti perille majapaikkaamme, Seyara Holiday Resortiin. Alun perin meitä veti Polonnaruwassa puoleensa ainoastaan UNESCOn maailmanperintölistallekin päässyt rauniokaupunki, mutta heti kun kuulimme lähellä sijaitsevasta, norsuja vilisevästä Kaudullan Kansallispuistosta, varasimme safarin heti seuraavalle päivälle.

Safaripäivän aamun otimme rennosti altaalla loikoillen. Sovittuun aikaan saapuneen safariauton kyytiin me ei sitten jostain ihmeen syystä kuitenkaan mahduttu. Jeeppi kävi pihassa kääntymässä ja kuski ilmoitti tuohtuneena, että emme pääse kyytiin. Oli kuitenkin varsin ihailtavaa, kuinka nopeasti tilanne ratkaistiin meidän majapaikan henkilökunnan toimesta. Eräs työntekijä soitti kaksi puhelua ja komensi meidät hänen autonsa kyytiin.

Noin kymmen minuutin ajomatkan jälkeen olimme jo jonkin asumuksen edessä tööttiä huudattamassa. Pihan perukoilta tienpientareelle könysi paitaansa päälle vetävä herra, mitä ilmeisemmin juuri päiväunilta herännyt. Tämä herra oli meidän uusi safariopas, joka kyyditsisi meidät Kaudullan Kansallispuistoon. Erikoista tässä episodissa oli se, että kukaan ei sanonut meille sanaakaan missään vaiheessa. Vain silloin, kun vaihdoimme autosta safarijeepin kyytiin, niin meitä kyydinnyt mies tokaisi ”you pay him, same price”. Saimme siis lopulta privaattisafari samaan hintaan, tosin opas ei juuri englantia taitanut, joten safaristamme jäi kommenttiraita puuttumaan. Ja Isuzu- jeepistä taisivat jouset puuttua kokonaan, sen verran saivat persukset taas myöhennystä.

Kuskimme ajoi kolmen muun jeepin vanavedessä kohti lampea, jossa norsut tapaavat käydä juomassa. Lammella meitä odotti uskomaton näky; reilusti yli sata norsua! Olimme aivan haltioissamme. Vaikka näkyä oli kanssamme jakamassa toista sataa muutakin turistia, ei se vienyt elämyksestä hohtoa pois. Parasta oli katsella, kun pikkuiset norsuvauvat painivat ja nykivät toisiaan hännästä!

Aivan Kaudullan vieressä sijaitsee toinenkin norsuistaan tunnettu kansallispuisto, Minneriya. Aikaisemmin Minneriya on ollut Kaudullaa tunnetumpi norsujen bongauspaikka, mutta tällä hetkellä myös kaikki Minneriyan norsut ovat Kaudullassa. Norsut vaeltelevat puistojen välillä aina sen mukaan, kummassa on paremmin juomavettä tarjolla. Norsujen joukkovaellus on aiheuttanut myös turistien joukkoryntäyksen Kaudullaan, jonne pakkautuu nyt kahden kansallispuiston asiakkaat. Olisipa mahdollista saada tietää, mitä kärsäkkäiden mielissä liikkuu satapäisen jeeppilauman ympäröiminä. Vaikka ne ulkoapäin näyttävät viis veisaavan, ties minkälaista stressiä moottoreiden pärinä ja turistien pällistely niille aiheuttavat. Etenkin nyt, kun jeeppejä oli niin paljon, niitä oli melkein yhtä paljon kuin itse norsuja.

Vaikka kokemus olikin uskomattoman hieno, aiheutti se hieman ristiriitaiset fiilikset. Tansaniassa Mikumin Kansallispuistossa näimme kahden päivän safarin aikana maksimissaan 20 muuta jeeppiä. Silloin ei käynyt edes mielessä, että safareista pitäisi potea huonoa omaatuntoa; suurimman osan ajasta muita jeeppejä ei ollut edes näkyvissä. Lisäksi silloin oppaamme selvästi kunnioitti luontoa ja eläimiä suuresti. Hän pysyi aina merkityillä teillä, ei kaahaillut ja piti hyvää välimatkaa eläimiin. Kaudullan kuskilla oli aina välillä vähän mielenkiintoiset reittivalinnat, muutaman kerran mentiin kirjaimellisesti puskan kautta ja kerran toinen jeeppi sai kiskoa meidät mutakuopasta.

Safari kustansi meiltä ainoastaan 30 euroa per henkilö, sisältäen kuljettajan tipin ja kansallispuistomaksun. Ei siis ihme, että puisto suorastaan pullisteli kävijöitä. Serengetin ja Ruahan kansallispuistoissa Tansaniassa on huomattu, että eläimet häiriintyvät liian suurista kävijämääristä. Ongelma on saatu ratkaistua hilaamalla safarien hinnat pilviin ja asettamalla jeeppien määrälle konkreettiset rajoitukset. Näin turistien määrää onkin saatu hillittyä tehokkaasti. Kaudullassakin turistien määrää olisi hyvä saada pienennettyä. Ennen kaikkea norsujen hyvinvoinnin, mutta myös safarien elämyksellisyyden vuoksi.