Annapurna Base Camp- trekki, päivät 5-8

Elämys, joka oli jotain todella upeaa ja ainutlaatuista, mutta joka ei kuitenkaan mennyt aivan kuin elokuvissa.

Päivistä 1-4 voit lukea täältä: https://rahvaatrattahilla.com/2017/11/13/annapurna-base-camp-trekki-paivat-1-4/

Päivä 5: Annapurna Base Camp (Korkeus: 4130m) – Sinuwa (Korkeus: 2360m)

Yöllä Antin päänsärky palasi. Odotimme sen menevän ohi, niin kuin edellisenäkin yönä, mutta tällä kertaa se vain voimistui. Muutaman tunnin päästä päänsäryn seuraksi tulivat pahoinvointi ja huimaus. Sängyssä ei pystynyt enää olemaan ja välillä oli käytävä ulkona haukkaamassa happea. Toinen huonekavereistammekin kyseli välillä, että onko kaikki kunnossa. Hänkään ei tuntunut saavan unta juuri ollenkaan. Ainut joka huoneessa nukkui, oli japanilainen kovaan ääneen röhkivä ja tyytyväisesti kuorsaava mies. Aamuviiteen mennessä oireet eivät osoittaneet mitään laantumisen merkkejä, joten Lina lähti metsästämään opasta. Hetken ravistelun ja herättelyn jälkeen opas tuli tajuihinsa ja kuultuaan Antin tilasta, hän alkoi hitaasti vääntäytyä sängystä ylös. Opas löntysteli verkkaisesti kalpean Antin luokse ja kyseli tämän vointia. Antista näki kilometrin päähän, että kaikki ei ole kunnossa. Kerroimme oppaalle oireet ja kauanko ne ovat jatkuneet ja kysyimme, että pitäisikö meidän lähteä alas. Opas vastasi ”no problem, I guess.” No problem tuntui olevan oppaan vastaus kaikkeen. Vaikka Antilla oli kaikki vuoristotaudin oireet ja sen ainoa hoitokeino on laskeutua alas ja äkkiä, opasta ei tuntunut hetkauttavan tilanne lainkaan. Oireet voimistuivat voimistumistaan ja lopulta pakotimme oppaan viemään meidät alas. Vaikka olisimme kovasti halunneet nähdä auringonnousun vuorilla, emme uskaltaneet ottaa riskiä, sillä vuoristotauti saattaa pahimmassa tapauksessa johtaa jopa kuolemaan.

Matkablogi
Annapurna South ja upea auringonnousu.

Kun opas ja kantaja olivat (hitaasti) saaneet kamppeensa pakattua, lähdimme pettyneinä valumaan alas. Lähtöä viivästytti entisestään se, että kantajaa ei meinannut löytyä mistään. Opas joutui koluamaan kaikki ABC: n majapaikat läpi, ennen kuin ukko lopulta löytyi. Alas kävellessämme kääntyilimme välillä katsomaan vuorille päin. Taivas oli täysin pilvetön ja noustessaan aurinko värjäsi vuorenhuiput vuorotellen kirkkaan keltaiseksi ja oranssiksi. Auringonnousun hetki on juuri se, mitä kaikki menevät Annapurna Base Campille katsomaan ja pettyneinä jouduimme jättämään tämän upean näyn taaksemme.

Matkablogi

Matkablogi

On yksilöllistä, kuka vuoristotautiin sairastuu ja kuka ei. Joku saattaa viipottaa huipulle kokematta lainkaan oireita, kun taas joku saattaa joutua kääntymään takaisin 2000 metrin kohdalla. Esimerkiksi Linalla ei ollut koko trekin aikana muita oireita, kuin vaisua jomottelua päässä. Lounasta edeltäviä angstikohtauksia ei varmaan voi lauttaa vuoristotaudin oireiden piikkiin… Yleisenä nyrkkisääntönä vuoristotaudin välttämiseksi on, ettei yhtenä päivänä saisi nousta enempää kuin 500 metriä korkeutta ja kilometrin nousun jälkeen tulisi aina pitää lepopäivä. Me nousimme kolmantena päivänä 750 metriä ja neljäntenä päivänä 1210 metriä, joten tahti ei ollut ihan siitä rauhallisimmasta päästä. Etenkin vuoristo-olosuhteisiin tottumattomien olisi tärkeää antaa elimistölleen aikaa tottua ohenevaan ilmaan. Antin kohdalla tilannetta varmasti pahensi myös se, että jäimme suoraan 4130 metriin yöksi, joten ohuelle ilmalle altistui kertaheitolla todella pitkän aikaa. Jos oppaamme olisi noudattanut etukäteen meille laadittua ohjelmaa, olisimme yöpyneet Machapurchre Base Campissa (3700m) ja kävelleet sieltä auringon noustessa ABC: lle ja sieltä lähteneet sitten laskeutumaan.

Matkablogi

Alaspäin kävellessämme opas huomasi nyrpeät naamamme ja yritti lohdutella meitä sanomalla, että tehän näitte maiseman jo eilen. No ei oikeastaan nähty, sillä vuoret olivat täysin pilvien peitossa. Tähän opas tokaisi, että tällekin aamulle on ennustettu todella pilvistä, eli tilanne olisi täysin sama. Käännyimme katsomaan vuoria; ei yhtäkään pienintä pilvenrepalettakaan missään. Ärsyyntyneinä sanoimme, että jos olisimme edenneet hitaammin, niin emme nyt olisi tässä tilanteessa. Tästä opas meni täysin puolustuskannalle ja alkoi suoltaa mitä ihmeellisimpiä tekosyitä. Antin huono olo johtui kuulemma siitä, kun ei ollut saanut kylmässä nukuttua kunnolla. Aivan naurettavaa väittää, että joku menisi noin huonoon kuntoon muutaman tunnin valvomisesta… Valvominenhan nimenomaan johtui vuoristotaudin oireista. Kun olimme väitelleet tästä hetken, opas syytti huonosta olosta meidän kaikkien illalla nauttimaa neljän senttilitran rommihuikkaa. Suomalainen juomakulttuuri ei selvästikään ollut äijälle tuttua, kun kehtasi väittää, että pieni liru rommia aiheuttaisi aikuiselle miehelle krapulaa. Vaikka opas jatkuvasti kielsi vuoristotaudin ja etenkin oman syyllisyytensä siihen, hän hoki, että Antin olo paranee, kunhan pääsemme alemmas.

Ja niinhän se tosiaan alkoi pikkuhiljaa parantua, vuoristotaudin ainoa parannuskeino kun on nopea laskeutuminen. Kolmen tunnin taapertamisen jälkeen pysähdyimme Deuralin kylään aamupalalle ja pannukakkuja odotellessamme kuuntelimme oppaan runosuonen tuotoksia. Muutama päivä sitten hän vielä vakuutteli, että kukaan hänen asiakkaistaan ei ole koskaan saanut vuoristotaudin oireita. Nyt tarina oli muuttunut niinkin paljon, että hänen asiakkaitaan on kuulemma jouduttu viemään useampaankin otteeseen ABC: lta helikopterilla pois vuoristotaudin vuoksi. Lisäksi hän kertoi, että oli itsekin oksentanut yöllä ja syytti siitä vuorotellen rommia ja vuorotellen vuoristotautia. Äijä puhui itsensä niin pahasti pussiin, että emme uskoneet enää yhtäkään hänen suustaan eksyvää sanaa.

Tai itse asiassa, uskoimme, kun hän lupasi meille seuraavaksi yöksi lämpimällä suihkulla varustetun majapaikan. Kolme päivää ilman suihkua alkoi tehdä tehtävänsä ja haisimme mädältä kalanraadolta juopon kengässä. Seuraava lämpimällä suihkumahdollisuudella varustettu majapaikka oli Sinuwan kylässä ja lopulta, yhteensä 11 tunnin kävelemisen jälkeen saavuimme määränpäähämme. Kävelemisessä kesti niin kauan paitsi sen takia, että matka oli todella pitkä ja vaikeakulkuinen, mutta myös siksi, että Antin polvi, tai oikeastaan molemmat polvet, olivat alkaneet vihoitella pahemman kerran. Etenemisemme oli siis entistäkin hitaampaa.

Matkablogi
Söpö vuohi osui vastaan patikkareitillä ❤

Matkablogi

Matkablogi

Perillä oppaamme käveli tutun itsevarmaan tyyliinsä kyselemään missä huoneemme sijaitsee. Kaikki paikallaolijat näyttivät hämmästyneiltä ja jokainen hotellin työntekijä tuijotti oppaan puhelinta hänen todistellessaan, että oli todellakin soittanut juuri tänne ja varannut huoneen. Hyvin äkkiä kävi ilmi, että meille ei ollut huonetta täältä. Opas katosi paikalta ja tuli hetken kuluttua takaisin. Hän ohjasi meidät seuraavaan majataloon ja selitti, että edellinen majapaikka oli ylibookannut ja sen vuoksi lähettäneet meidät toisaalle. Tilanteesta näki kilometrin päähän, että oppaamme oli erehdyksissä soittanut väärään numeroon ja varannut huoneen täysin eri paikasta. Kehtasi vielä syyttää majapaikkaa ylibookkauksesta, vaikka kyseessä oli täysin oma töppäys.

Lopulta yli 11 tunnin taivaltamisen jälkeen pääsimme huoneeseemme. Huone oli karuin mitä koko reissullamme oli tullut vastaan. Törkyisen huoneen seinät olivat äänieristykseltään paperiarkin luokkaa ja seinän toisella puolella oli kovaääninen ravintolan keittiö, josta kantautui kaikki äänet astioiden kolinasta äänekkääseen nuotin vierestä hoilaamiseen. Aivan kuin olisimme nukkuneet keskellä keittiötä. Ikkunanverhoa raottaessa ymmärsimme miksi huoneen verhot olivat kiinni. Paksun kuonakerroksen peitossa olevan ikkunan alla oli kanala! Vaikka ei tälläkään kertaa saatu lämmintä suihkua, niin saatiin sentään lemmikkikanat kaupan päälle. Olipahan ainakin ikimuistoinen majapaikka! 😀 Muistellaan varmasti tätä näkymää lämmöllä sitten kun palataan hotellin respan tiskin taakse töihin ja asiakkaat valittavat huonoista näkymistä huoneessa…

Matkablogi
Kantaja kanakuorma selässään.

Illallisen jälkeen oppaamme esitteli tulevien päivien suunnitelmat. Luvassa olisi jokaiselle päivälle 6-8 tuntia porrasjumppaa, vaikka olimme puolet tästäkin päivästä kyselleet, että missä olisi lähin kylä, mistä pääsisi jeepillä Pokharaan. Antin polvet olivat niin huonossa kunnossa, että välillä edes tasamaalla kävely ei meinannut enää onnistua. Oppaamme ei kuitenkaan halunnut ymmärtää tilannetta lainkaan. Lopulta saimme edes hieman taottua hänen kalloonsa, että tuollaiset kävelymatkat eivät vain enää onnistu ja hän myöntyi ajatukseen, että katsotaan tilannetta aamulla ja ei vielä varata seuraavan yön huonetta. Lopulta kömmimme väsyneinä ja hikisinä makuupusseihimme ja nukahdimme naapurissa olevien kanojen kotkotukseen.

Päivä 6: Sinuwa (Korkeus: 2360m) – Chhomrung (Korkeus: 2170m)

Tänään meillä oli ensimmäisenä edessä lyhyt matka, mutta sitäkin raskaampi porrastykitys. Päiviä 1-4 koskeneessa postauksessa kerroimme Chhomrungin pahamaineisista 2500 alaspäin vievästä portaasta, tänään vuorossa olivat samat portaat ylöspäin. Ensimmäisen tunnin aikana olimme edenneet alle puolet suunnitellusta ja tässä vaiheessa oppaamme alkoi pikkuhiljaa tajuta, että Antin jalat taitavat oikeasti olla kipeät. Kahden tunnin matkaamisen jälkeen hän myöntyi siihen, että jäisimme yöksi seuraavaan mahdolliseen kylään, Chhomrungiin. Vinkki: Chhomrungissa tarkistetaan TIMS- kortit sekä mennessä, että tullessa. Älä siis pakkaa niitä rinkkaan alimmaiseksi. 😉

Matkablogi
Reittisuunnitelman uudelleen miettimistä.

Matka perille oli todella raskas ja ilman palkkaamamme kantajaa olisi helikopterikyyti todennäköisesti tullut tarpeeseen. Onneksi olimme saaneet matkanjärjestäjältämme edes yhden kävelysauvan (kaksi luvattiin, mutta opas unohti tuoda toisen mukanaan), johon nojaten Antti pystyi hädin tuskin kipuamaan portaita alas ja ylös. Matkalla meitä vastaan tuli seurue, joka kuljetti sairasta nuorta miestä kohti Pokharassa olevaa sairaalaa. Vakavan sairauden edessä vuoristokylien köyhillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin kantaa sairaat hoitoon. Kantajia oli mukana muutamia ja he kantoivat sairasta vuorotellen otsalleen viritetyllä kantoliinalla korissa. Heillä oli edessä reilusti yli vuorokauden matka lähimmälle jeepin ajettavalle tielle. Tässä vaiheessa sitä olikin nöyrän kiitollinen omaa matkavakuutusta kohtaan, jonka turvin olisi voinut hyvin tilata kopterin tiukan paikan tullen.

Lopulta, normaalisti kaksi tuntia vievään matkaamme oli kulunut noin viisi tuntia ja saavuimme määränpäähämme. Pysähdyimme ennen majapaikkaamme German Bakery- nimiseen ravintolaan lounaalle. Nimi kuulosti lupaavalta ja tilasimme ruoaksi hampurilaiset, eräänlaiseksi vaivanpalkaksi itsellemme. Dhal Bat alkoi pikkuhiljaa pursuta jo korvista ulos… Kaikissa trekkireitin varrella olevissa ravintoloissa on samat, valtion määräämät menut, tosin lihaa ei saa lisukkeeksi enää Chhomrungin jälkeen. Vanhan buddhalaisen uskomuksen mukaan lihaksi tarkoitettuja eläimiä ei saa viedä Chommrungia pidemmälle Annapurna Sanctuaryn alueelle. Odotimme meheviä purilaisiamme vedet kielellä, mutta kuten vuoristoruuassa yleensä, myös tässä tapauksessa totuus oli tarua karumpaa. Kanahampurilainen menetteli kaikessa mauttomuudessaan, mutta oikea hampurilainen oli tehty harvinaisen huonolaatuisesta säilykelihasta ja lopputulos olikin suorastaan huvittavan kammottava. Naapuripöydässäkään ei ruoka tainnut oikein maistua, he nimittäin syöttivät hampurilaisiaan kulkukoiralle.

Matkablogi
Koiranpentu himoitsee Antin välipalaa.

Majapaikkamme oli menomatkalta tuttu Fishtail guest house. Perille päästessämme olimme sen verran kypsyneitä oppaaseemme, että painelimme suorinta tietä suihkuun. Lämmin suihku teki hyvää, sillä neljän päivän pesemättömyyden jälkeen hiukset alkoivat olla niin rasvaiset, ettei pipo meinannut irrota päästä. Suihkun jälkeen jääkylmällä betonilattialla seisoskelu sai kuitenkin katumaan peseytymispäätöstä. Vinkki: Ota suihkutossut mukaan, niin jalkasi säästyvät hypotermialta. Ja silsalta.

Matkablogi

abc5_25web

Illallista odotellessa pakoilimme opasta huoneessamme lepäillen ja suklaata mussuttaen. Majapaikassa oli tarjolla wifi 100 rupian, eli noin dollarin hintaa vastaan, joten vietimme suuren osan illasta virtuaalitodellisuudessa. Hieman ennen illallista vaivauduimme ravintolaan lämmittelemään teekupposten äärelle. Huvittuneina muiden asiakkaiden kanssa seurasimme ravintolan ikkunan edessä suoritettavaa elämysnäytelmää. Majatalon pyörittäjät olivat juuri teurastaneet muutaman kanan illallista varten. Isäntä istui suuren vesipisteen ääreen betonille kynityt kanat kädessään ja ryhtyi suolistamaan siivekkäitä teetä siemaillen. Paikalle tullut kulkukoira sai herkullisia makupaloja sisäelimistä ja tilanteesta sangen huvittavan teki se, että kanan nylkijän vieressä japanilainen turisti pesi alusvaatteitaan samaisella vesipisteellä. Tilannetta seuranneesta espanjalaisseurueesta jokainen tilasi nauraa röhöttäen illallisekseen kanaa.

Päivä 7: Chhomrung (Korkeus: 2170m) -Kyumi (Korkeus: 1340m)

Aamiaisen ääressä sovimme oppaamme kanssa uuden toimintasuunnitelman. Tänään patikoisimme Kyumin kylään noin kolmen tunnin kävelymatkan päähän ja seuraavana päivänä meidät tultaisiin noukkimaan jeepillä kylän liepeiltä. Alun perin noutopaikan piti olla Nayapulissa, mutta onneksi opas sai järjestettyä noudon hieman lähempää, jotta Antin polvet välttyivät tarpeettomalta rääkiltä. Matkan taitoimme hyvin hitaasti, Antin kinttuja säästellen.

Matkablogi
Pannariaamiainen!

Matkalla meitä tuli vastaan söpö pikkutyttö, joka halusi kovasti poseerata kameralle. Tämä oli erittäin yllättävää, sillä paikalliset tuntuivat yleisesti inhoavan kuvatuksi tulemista. Aina kun joltain paikalliselta, esimerkiksi valokuvauksellisilta hedelmäkojujen ääressä istuvilta mummeleilta kyseli, saisiko heistä ottaa kuvan, vastaus oli poikkeuksetta kieltävä. Vinkki: Pyydä aina lupa ottaessasi paikallisista kuvia (pätee toki ihan kaikkialla), sillä nepalilaiset eivät oikeastikaan pidä siitä. Lina räpsi tytöstä onnessaan kuvia ja kuvaussession jälkeen tytteli alkoi välittömästi vaatia karkkia. Olisihan se pitänyt arvata, että tässäkin on koira haudattuna. Suosittujen vaellusreittien varsilla on paljon kerjäläisiä, niin lapsia kuin aikuisia, mutta heille ei pitäisi koskaan antaa mitään. Lapsia ei pitäisi rohkaista kerjäämiseen, sillä mikäli he huomaavat tienaavansa kerjäämällä hyvin, he saattavat hyvin todennäköisesti jättää koulun kesken ja omistaa elämänsä kerjäämiselle. Tämä on yleinen ongelma Nepalissa ja siihen auttaa vain tiukka ”EI” kerjureille. Lisäksi Nepalissa hammashuollon taso ei ole erityisen hyvä ja mikäli kerjääville lapsille antaa iloisten hymyjen toivossa karkkia, saattaa heidän hampaansa mennä todella huonoon kuntoon. Tämä pikkutyttö joutui nuolemaan näppejään, vuorille raahaamamme suklaapatukat olivat jo päätyneet mahoihimme.

Matkablogi

Seitsemäntenä päivänä meidän oli tarkoitus pysähtyä New Bridgen kylän lähellä olevilla kuumilla lähteillä. Kun saavuimme kyltin kohdalle, jossa luki ”hot springs 15 minutes away”, kysyimme oppaalta, josko voisimme käydä lähteillä pulahtamassa. Opas kuitenkin sanoi, että matka olisi liikaa Antin polville, sillä sinne pitäisi kuulemma oikeasti kävellä 45 minuuttia… Nähdessään epäuskoiset ilmeemme, hän lisäsi, että lähteet ovat kuivuneet. Sekä etäisyys, että kuivuminen tietysti osoittautuivat myöhemmin valheiksi. Tapasimme Pokharassa myöhemmin samaan aikaan samalla trekillä olleen pariskunnan, joka vuolaasti kehui kuumia lähteitä. Lounasaikaan kävelimme jälleen kivan näköisen ravintolan ohitse ja asetuimme lounastamaan täysin asiakkaista tyhjään ja rähjäisen näköiseen ravintolaan. Tämä toimintamalli tuli meille tutuksi, sillä oppaamme tuntui suosivan ravintoloita, joissa ei ollut ketään muita asiakkaita ja hygieniastandardit näyttivät olevan samalla tasolla kuin sikalassa, vaikka tarjolla olisi ollut parempiakin vaihtoehtoja. Meiltä ei kertaakaan kysytty mielipidettä ravintolan tai majapaikan suhteen.

Matkablogi
”Missä mun jyvät viipyy?!”

Majapaikkaan saavuttaessa kello oli jo lähellä kolmea. Lyhyt matka tuntui taas loputtomalta, sillä eteneminen oli todella hidasta. Perillä meitä piti jälleen odottaa lämmin suihku, mutta oppaamme ei ollutkaan varannut majapaikkaa etukäteen. Ensimmäinen majatalo olikin loppuunmyyty ja taivalsimme kohti seuraavaa guest housea. Sieltä onneksi löytyi meille huone ja majatalon seinästä lupaileva mainos kuumasta suihkusta. Mainos osoittautui lopulta vain mainokseksi ja oppaamme naureskeli, että huomenna sitten suihkuun, tänään ollaan yhdessä likaisia!

Matkablogi
Trekkaajien hikiset vaatteet pyykkinarulla. Vaatteiden kuivaaminen oli haastavaa kolealla kelillä!

Illalliseksi päätimme tilata pizzat. Ajatus Dahl Batista lähinnä yökötti ja mieli teki hieman juhlistaa viimeistä iltaamme vuoristossa. Pizzat osoittautuivat maailmankaikkeuden hirvittävimmiksi annoksiksi. Väkisin saimme ahdettua puolet pizzoista alas, jotta emme näyttäisi täysin kiittämättömiltä. Seuraavana päivänä Antilla alkoikin melkoinen mahatauti ja todennäköisesti jokin pizzassa oli pilaantunutta. Ikävä haukkua näin jonkun vaivalla tekemää ruokaa, mutta olemme reissuillamme syöneet jos jonkinmoisia annoksia ja mikään ei ole vetänyt vielä vertoja näille pizzoille. Vinkki: ÄLÄ tilaa vuorilla pizzaa, siitä tulee vaan paha mieli.

Matkablogi
Tätä ei näe ihan joka päivä: ravintolan läpi rymistelevä aasilauma!

Illallisen jälkeen oppaamme istui viereiseen pöytään ja alkoi jaaritella, miten hyvin vaellus oli mennyt. Ainoa asia mistä hän pahoitteli, oli se, miten ei saanut meille järjestettyä yksityistä huonetta kaikille öille. Ja olimme tehneet hyvin selväksi, että tämä ei haitannut meitä lainkaan. Vuoristotaudista ja liian nopeasta etenemisestä hän ei maininnut sanallakaan, vaikka siitä aiheesta oltiin väännetty jo lukemattomia kertoja. Joten tässä vaiheessa meidän oli jälleen nostettava kissa pöydälle ja puhuttava suumme puhtaiksi siitä, miten vaellus meidän mielestämme oikein menikään. Halusimme, että opas todella ymmärtää mitä mieltä olimme. Keskustelu oli lähinnä lapsellista inttämistä ja itsensä puolustelua, sekä muiden syyttelyä oppaamme puolelta. Järkevää keskustelua oli mahdotonta käydä. Nyt hän viimein jopa myönsi Antin vuoristotaudin, mutta alkoi syyttää meitä siitä, että emme sanoneet haluavamme edetä hitaammin. Väittelymme eteni nopeasti äänekkääksi sanasodaksi ja lopulta opas nousi pöydästä ylös kiivastuneena ja sanoi vihaisesti hyvät yöt. Jäimme jälleen tuijottamaan toisiamme suu auki.

Kymmenen minuutin kuluttua opas palasi. Muina miehinä hän alkoi kertoa tarinoita siitä, kuinka paljon muut hänen suomalaiset asiakkaat ovat antaneet hänelle tippiä aikaisemmilla vaelluksilla. Hän myös kertoi tietävänsä, kuinka me suomalaiset olemme todella rikkaita. Kuulemma kaikki Nepalin  oppaat tietävät, että Suomessa ollaan rikkaita. Emme olleet uskoa korviamme. Tietenkin olimme varautuneet maksamaan tippejä oppaallemme ja kantajallemme, vaikkakaan emme olleet täysin tyytyväisiä matkaamme. Oli ihan uskomatonta, kuinka tuossa tilanteessa opas kehtaa tulla puhumaan tipeistänsä ja syyllistämään meitä siitä, että me olemme rikkaita ja he köyhiä. Opas muun muassa mainitsi, kuinka kantajamme Mailan palkka oli jo käytetty, sillä vuorilla on niin kallista. Kaiken lisäksi maksoimme kantajastamme varmasti kovemman hinnan kuin moni muu, sillä jälkeenpäin kuulimme, että kantajan saa alle 15 dollarin päivähintaan. Mehän kuitenkin maksoimme kantajasta 18 dollaria päivässä. Lopulta kömmimme epäuskon vallassa nukkumaan kolkkoon huoneeseemme. Pyörittelimme trekin tapahtumia päässämme ja mietimme, että olemmeko vetäneet herneet nenään turhasta. Meillä molemmilla oli melkoisen huono omatunto ja yritimme miettiä, olisimmeko itse voineet välttää tilanteen eskaloitumista tähän pisteeseen. Olisimme tietysti voineet tyrmätä täysin kokeneen oppaamme ehdotukset aikataulun nopeuttamisesta, mutta omien vaistojemme sijaan päätimme luottaa hänen vuosien kokemukseensa ja tietämykseensä. Toki olisimme myös voineet äsken illallispöydässä vain olla hiljaa ja niellä suusta kovasti ulos pyrkivän sanaoksennuksen, mutta halusimme olla rehellisiä oppaallemme. Oppaan vastuulla nimittäin on huolehtia asiakkaiden turvallisuudesta, esimerkiksi varmistamalla tahdin olevan sellainen, ettei kukaan sairastu vuoristotautiin. Ristiriitaisin ajatuksin vajosimme uneen kivikovalla patjallamme.

Päivä 8: Kyumi (Korkeus: 1340m) – Pokhara  

Viimeinen vaelluspäivämme alkoi jäätävissä tunnelmissa, oppaamme ei sanonut meille edes huomenta. Saimme onneksi ilmapiiriä kevennettyä edes hieman, kun annoimme hänelle varta vasten trekille ostetut uudet, käytännössä käyttämättömät hanskamme. Hän koppasi hanskat salamannopeasti käteensä ja poistui huoneeseensa. Lahjuksista ilahtuneena loppupäivä sujui astetta mukavammin ja opas jopa yritti hieman vääntää vitsiä kävellessämme jeepille.

Matkablogi

Matkablogi

Matkblogi

Jeeppikyyti Pokharaan oli vähintäänkin mielenkiintoinen. Kuskimme kuvitteli olevansa paraskin rallikuski laittaessaan mutkia suoriksi pomppuisilla vuoristoteillä. Kulkukoirat ja mummot hyppivät ojaan turvaan rämäpäisen kuskin tieltä. Varomattomuus ja kaahailu ovatkin hyvin luonteenomaisia Nepalin liikenteelle ja liikenneonnettomuuksia, etenkin yliajoja, tapahtuu todella paljon. Tätä kyytiä paransi entisestään se, että jeepin takapenkillä istuva nainen oksensi taukoamatta koko kahden tunnin matkan ajan. Täydet yrjöpussit lensivät kaaressa auton ikkunasta tielle.

Kuin ihmeen kaupalla selvisimme Pokharaan yhtenä kappaleena. Kävimme hakemassa tavaramme Grand Holiday -hotellilta ja suuntasimme siitä ihmetykseksemme toiseen hotelliin. Meinasimme jo valittaa asiasta, kunnes huomasimme, että hotellihan oli paljon paremman oloinen kuin edellinen. Viimeiselle päivälle olisi kuulunut vielä lounas oppaan ja kantajan kanssa, mutta olimme sen verran kypsyneitä, että annoimme heille vain tipit kouraan ja vetosimme väsymykseen ja poistuimme huoneeseen.

Matkablogi
Hotellihuone Pokharassa oli vähän eri tasoa kuin luukkumme vuoristossa.

Saimme matkanjärjestäjältä sähköpostin, että olivat järjestäneet meille paremman hotellin, jotta saisimme levättyä kunnolla trekin jälkeen. Mukana oli myös vuolaat pahoittelut siitä, ettei meille oltu saatu järjestettyä yksityistä huonetta trekin jokaiselle yölle. Opas oli ilmeisesti kertonut, että olimme olleet tyytymättömiä jaettuihin huoneisiin, vaikka eihän asia tosiaan ollut niin… Ei me mitään romanttista kutulomaa sinne vuoristoon kuitenkaan lähdetty viettämään. Vastasimme matkanjärjestäjän sähköpostiin kertomalla, miten trekki oikeasti sujui. Saimmekin matkatoimiston pyörittäjältä hyvin ymmärtäväisen vastauksen ja hän komppasi mielipidettämme siitä, että oppaan suhtautuminen Antin vuoristotautia kohtaan oli käsittämättömän välinpitämätön.

Vaikka olemme tässä postauksessa kitisseet ja valittaneet laittoman paljon, oli trekki joka tapauksessa aivan uskomaton kokemus, jota tosiaankin suosittelemme kaikille. Maisemat olivat alusta loppuun aivan hengästyttävän upeita ja Base Campille lopulta pääseminen aiheutti todellisen voittajafiiliksen. Lumihuippuiset vuoret kuunvalossa olivat näky, jota emme tule unohtamaan koskaan. Harmi vaan, että emme pystyneet nauttimaan siitä näystä kunnolla.

Ainoa asia, mihin olimme tyytymättömiä trekillämme, oli oppaamme toiminta sekä hänen valheensa ja välinpitämätön asenteensa. Mutta totta kai oppaasta oli hyötyä monissakin tilanteissa. Vaelluksen ensimmäisinä päivinä tuli vastaan useita kohtia, missä olisi ollut helppoa lähteä kävelemään väärään suuntaan. Näissä epäselvissä risteyksissä olikin usein muita oppaattomia turisteja pyörimässä ja kyselemässä ohikulkevilta seurueilta suuntaneuvoja. Näistä tilanteista suivaantuneena meidän opas valittelikin, että näin käy, kun ei palkkaa opasta. Tämän valituksen aiheen ymmärsimme kyllä täysin, sillä oli hieman epäreilua käyttää hyväksi muiden palkkaamien oppaiden tietämystä. Hieman ylempänä reitti oli kuitenkin todella selvästi merkitty, eikä eksymisvaaraa käytännössä ollut ollenkaan. Oppaan rooli osoittautui kuitenkin positiiviseksi myös senkin vuoksi, että raskaiden vaelluspäivien jälkeen meidän ei tarvinnut itse lähteä etsimään majoitusta ja vertailemaan vaihtoehtoja. Oppaamme varasi, ainakin osan öistä, etukäteen puhelimitse. Näin ollen olikin todella helppoa määränpäähän saavuttaessa vain mennä suoraan huoneeseen ja huolehtia vain omista varusteista sekä hygieniasta (tai eipä meidän tarvinnut huolehtia siitäkään, kun suihkussa ei tarennut käydä). Majapaikoissa ja lounastauolla oppaamme hoiti ruokatilauksemme ja järjesti ruoat aamiaisille ja illallisille haluamaamme kellonaikaan. Tämä oli positiivista, sillä välillä majapaikoissa oli melkoisen vaikea tietää, kuka siellä oli töissä ja kuka ei. Kaikki nimittäin vain puuhastelivat omiaan, eivätkä usein sanoneet meille trekkaajille mitään. Meidän oppaamme, tai lähinnä kantajamme myös kantoi koko vaelluksen ajan omenia, banaaneja ja granattiomenia jälkiruoaksemme. Tämä oli todella tervetullut lisä puuduttavaan vuoristoruokaan.

Matkablogi
Trekin jälkeen pyhitimme kolme päivää Pokharassa syömiselle ja nukkumiselle.

Alun perin mietimme pitkään, palkkaammeko opasta lainkaan. Pitkän pohdinnan jälkeen päätimme kuitenkin etsiä oppaan luotettavan matkanjärjestäjän kautta, sillä halusimme kaiken sujuvan täydellisesti. Vaellus Annapurna Base Campille olisi meille todennäköisesti ainutkertainen kokemus, emmekä halunneet minkään menevän pieleen. Kuvittelimme hyvät arvostelut saaneet matkanjärjestäjän olevan tae kaiken nappiin menemiselle. Kaiken kaikkiaan suosittelemme oppaan ja kantajan palkkaamista, sillä se on erittäin hyvä tapa tukea köyhän Nepalin paikallista taloutta. Varmista kuitenkin, että saat tavata oppaan etukäteen. On nimittäin todella raskasta viettää kahdeksan päivää kellon ympäri ihmisen seurassa, jonka kanssa ei tule oikein toimeen. Pidä myös huoli, että saat itse vaikuttaa majatalojen ja ruokapaikkojen valintaan. Vuoristossa myös näillä paikoilla on oikeasti isot erot. Kokenut opas tuntee majapaikat kuin omat taskunsa ja osaa valita asiakkailleen toiveiden mukaiset majapaikat. Hyvän oppaan rooli korostuu varmasti myös poikkeustilanteissa. Esimerkiksi onnettomuuksien tai luonnonkatastrofien yllättäessä voisi olla todella orpo olo olla yksin vuoristossa. Lisäksi hyvä opas voi kertoa roppakaupalla mielenkiintoisia tarinoita paikallisesta kulttuurista ja historiasta. Huom. hyvä opas, ei meidän opas… Tee siis taustatyö kunnolla opasta valitessa! Trekkaaminen Nepalissa on liian hieno kokemus pilattavaksi huonolla oppaalla. Tästä hyvänä esimerkkinä samaan aikaan ABC: lla ollut saksalaisporukka, joka antoi oppaalleen kenkää jo kolmannen vaelluspäivän jälkeen. Suosituksia hyvistä oppaista löytyy esimerkiksi Tripadvisorin ja Lonely Planetin keskustelupalstoilta pilvin pimein ja vinkkejä voi kysellä myös majataloista ja ennen kaikkea muilta trekkaajilta.

Matkablogi

Matkablogi

 

 

 

 

6 thoughts on “Annapurna Base Camp- trekki, päivät 5-8

  1. Reetta / Matkasto

    Mielenkiintoista lukea teidän kokemuksenne kyseisestä trekistä, ja etenkin pieleen menneestä oppaan valinnasta! Jäi kiinnostamaan, mikä mahtoi olla tämä luotettava matkanjärjestäjä…? Mä olen järjestänyt kaikki Nepalin-vaellukseni Royal Mountain Travelin kautta, ja kaikki on toiminut joka kerta enemmän kuin loistavasti. Oppaat ovat olleet todella ammattitaitoisia ja mukavia, ja kaikki reissujen kommervenkit on selvitetty ilman pienintäkään ongelmaa. Toki matkan varrella ollaan sitten nähty näitä epäpäteviä oppaita ja oppaattomia, eksyneitä vaeltajia…

    Tykkää

    • rahvaatrattahilla

      Meidän firma oli Apex Himalaya. Siitä mainittuihin tuossa ”Namaste, Nepal!” jutussa. Käytiin muutamissa toimistoissa kyselemässä tarjouksia mutta niistä ei löydetty yhtään muiden kokemuksia. Tämä firma löydettiin Tripadvisorista hyvien arvostelujen perusteella ja palvelu paikanpäällä oli hyvää ja ammattitaitoista. Täytyy sanoa, että kaiken muun he tosiaan hoitivat loistavasti, myös jopa jälkipyykin tapahtumista. Ainut mikä ei toiminut oli tuo oppaan valinta. Ja sehän on kyllä melkoisen iso asia. Täytyy ensi kerralla olla entistä tarkempi asian suhteen.

      Tykkää

  2. dinkgo

    Harmillinen tuo teidän oppaan kanssa kohdalle osunut tuuri. Voin kuvitella, että fiilis on aika orpo keskellä ei mitään, kun välinpitämätön tyyppi on se, jonka pitäisi olla liidaamassa. Huima seikkailu kaikkiaan. Mulle tuli hirvee himo tuohon teidän jo korvistakin ulos tulleeseen ruokaan just nyt, enpäs muista koska olen Dahlia viimeksi maistellut : D Mikaela/DINKgo – Travel Stories Worth Sharing

    Tykkää

    • rahvaatrattahilla

      Kyllähän se pisti harmittamaan mutta kokemus oli kaiken sen arvoinen. Vaikkakin olisi voinut olla hieman nautinnollisempikin.
      Meillä voi vielä hetki mennä ennen kuin alkaa Dahl Bath annosta tehdä mieli. 😀
      Ruoan suhteen alkaisi kyllä ihan perinteinen kotiruoka taas kelpaamaan! 🙂
      -Antti

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s