Teimme Tulumista päiväretken Yucatanin osavaltiossa sijaitsevaan, siirtomaatyyliseen Valladolidiin. Pieni ja hurmaava Valladolidin kaupunki on tunnettu pastellivärisistä, matalista siirtomaa- aikaisista rakennuksista. Mikäli suunnittelee visiittiä Ek Balamin tai Chichen Itzan maya- raunioille, niin Valladolid on niiden kannalta keskeisen sijaintinsa vuoksi hyvä tukikohta. Me suuntasimme Valladolidiin puhtaasti sen takia, että näkisimme Meksikosta muutakin kuin Quintana Roon rantakohteet.

Matkustimme Valladolidiin bussilla Tulumista. Matka kesti vain 1,5 tuntia, joten kyseessä on ihanteellinen kohde päiväreissulle Tulumista. Valladolidin ADO- bussiterminaali sijaitsee aivan pääaukion vieressä ja siitä on helppo lähteä joko jalkaisin tai joka kadunkulmassa tyrkyllä olevilla vuokrapyörillä tutustumaan kaupunkiin.

Valladolid omaa värikkään historian ja Mayojen kulttuuri on kaupungissa voimakkaasti esillä. 1500- luvulla Zaci- niminen Maya- kaupunki sai väistyä, sillä Valladolid rakennettiin sen päälle espanjalaisten toimesta.  Odotetusti tästä seurasi useita kahakoita Mayojen ja espanjalaisten välille. Nykyään historiasta ja Zaci- nimestä muistuttaa Valladolidin sydämessä sijaitseva Cenote Zaci.

Vaikka Zacin vesi ei olekaan yhtä kirkasta kuin esimerkiksi Dos Ojosissa, niin paikkana se oli  suorastaan mykistävä. Turkoosia allasta ympäröi korkea tippukiviluola, mikä teki paikan tunnelmasta todella mystisen. Lähes 80 metriä syvä Zaci oli täynnä ilakoivia koululaisia siellä vieraillessamme. Uhkarohkeat muksut pomppivat veteen korkealta kielekkeeltä ja me katselimme vierestä kauhusta kankeina.

Zaci on siinä mielessä harvinainen cenote, että se tosiaan sijaitsee aivan kaupungin keskustassa. Vaikka olimmekin urpoja, emmekä pakanneet uimapukuja matkaan, halusimme ehdottomasti päästä ihailemaan Zacia. Sisäänpääsymaksu oli vaivaiset 15 pesoa, eli 65 senttiä, ja lipunmyyjältä saatua ranneketta näyttämällä cenotella olisi saanut käydä polskimassa samana päivänä niin useasti kuin sielu sietää.

Seuraavaksi teimme jotain tavallisesta poikkeavaa: sivistimme itseämme. Niin kuin Linan taiteilijasukulaiset hyvin tietävät, me emme yleensä ole mitään kovin suuria taideasiantuntijoita. Valladolidissa kuitenkin eksyimme Casa de los Venadosiin, joka on Yhdysvaltalaisen John ja Dorianne Venatorin huikea taidekokoelma. Kokoelma koostuu täysin meksikolaisesta taiteesta, jonka pääteema pyörii usein kuoleman ympärillä. Meksikossa kuolemaan suhtaudutaan hyvin eri tavalla kuin esimerkiksi länsimaissa; kuolema on osa arkipäivää ja sitä juhlistetaan suremisen ja pelkäämisen sijasta. Siitä johtuen meksikolainen taide on täynnä hymyileviä ja värikkäisiin asuihin pukeutuneita luurankoja.

Venatorien talo oli melkoinen nähtävyys ja siellä kannattaa ehdottomasti käydä! Vaikka talo on avoin vierailijoille, niin Venatorit kuitenkin asustelevat siellä. Valtavan talon, tai kartanon, jokainen huone oli täytetty lattiasta kattoon värikkäillä patsailla ja tauluilla. Yksi huone on omistettu Frida Kahlolle, joka oli kiistatta Meksikon kuuluisin taiteilija. Kokoelmaa pääsee ihailemaan ilmaiseksi, mutta ei aivan omin päin, vaan ainoastaan oppaan johdolla. Kierrosta ei tarvinnut varata etukäteen, me vain pamahdimme ovesta sisään ja pääsimme kierrokselle saman tien. Kokemus oli todella mielenkiintoinen!

Seuraavaksi päädyimme Taqueria el Galloon syömään herkulliset kanafajitakset ja litkimään muutamat Sol- oluset. Imuroituamme lautasen tyhjäksi viimeistä nurkkaa myöten, totesimme, että on aika lähteä kohti bussiasemaa. Tarjoilija tuli pöytäämme kysymään jotain espanjaksi. Emme tajunneet mitä hän kysyi, joten vastasimme nohevina ”si, si!”. Oletimme hänen kysyvän onko kaikki hyvin, tai jotain sen tapaista. Pian hän kiikutti meille kaksi uutta kaljaa ja meille tulikin kiire ryystää ne vauhdilla, jotta kerkeäisimme seuraavaan Tulumin bussiin. Tilasimme siis tietämättämme vähän lisää kurkunkostuketta. 😀

Kaljat mahoissa loiskuen ryntäsimme bussiasemalle, ja perille päästyämme ihmettelimme miten kaikki aseman kellot näyttävät eri aikaa kuin omat kellomme. Hölmistyneinä varmistimme asian muutamalta paikalliselta ja näinhän se oli; Valladolidissa kello on tunnin vähemmän kuin Tulumissa. Olimme körötelleet bussilla tietämättämme yhden aikavyöhykkeen yli. Saimmepahan kierrellä kaupungin väriloistossa vielä yhden tunnin. Kaikista näyttävimmän värikirjon tarjosi Calzada de Los Frailes- katu, josta löytyi hempeitä pastellisävyjä melkeinpä kaikissa sateenkaaren väreissä.

Matkablogien lueskelun perusteella odotimme Valladolidin olevan todella paikallinen kaupunki, mutta yllättäen siellä olikin enemmän retkien myyjiä ja muita huutelijoita kuin Tulumissa! Paikallisilta sujui myös englannin puhuminen paljon sujuvammin kuin Tulumissa ja Cozumelilla, eikä Linan tarvinnut turvautua tökeröön espanjan kielitaitoonsa Valladolidissa juuri ollenkaan. Suurta osaa tässä varmasti näyttelee Ek Balamin ja Chichen Itzan raunioiden läheinen sijainti, joka varmasti vetää puoleensa meitä matkailijoita. Turismi ei onneksi kuitenkaan ole vienyt Valladolidin aitoutta ja viehätystä mennessään!