Blogi

Negril – Ristiriitainen rantaparatiisi

Jamaikan toiseksi kohteeksi valikoitui upeasta Seven Mile Beach- rannasta ja kauniista auringonlaskuista tunnettu Negril. Negriliin on Montego Baysta matkaa noin 78 kilometriä ja taksimatkalle tuli hintaa 80 dollaria. Lähtöhinta oli 100 dollaria, joten kovinkaan paljoa ei tinkimisvaraa ollut. Hinta oli järestään sama, kun kyselimme eri kuskeilta kyydin hintaa.  Kyselykierros oli ärsyttävä, sillä monet kuskit vetivät herneet nenään, jos hinnoista alettiin vähääkään tinkiä. Osa jopa tuohtui melkoisesti, joten päätimme hyväksyä kalliin 80 dollarin hinnan.

Hotellimme The Roomsin sijainti oli täydellinen, aivan meren rannalla. Hotellihuoneen hinta oli suolainen, sillä yhden yön hinta kahdelle hengelle oli melkein 100 euroa aamiaisella. Mutta löytyihän hotellilta oma uima-allas ja oma rantakaistale aurinkotuoleineen, joten se hieman selittänee hintavuutta. Roomsista tulikin heittämällä kallein majapaikka, missä olemme viettäneet useamman kuin yhden yön tällä reissulla. Hotelli oli oikein mukava paikka, vaikkakin ensimmäinen huone meni vaihtoon kamalan homeenhajun vuoksi. Toisessa huoneessa oli kaikki kohdallaan. Kerrankin kehtasimme avata suumme, yleensä tyydymme perinteiseen suomalaiseen tapaan vain kitisemään keskenämme, emmekä kehtaa valittaa, vaikka hotellihuoneesta puuttuisi katto.

Matkablogi

Matkablogi

Matkablogi

Seven Mile Beach täytti kaikki odotukset. Turkoosi merivesi huuhtoi puhtaanvalkoista, kilometritolkulla jatkuvaa hiekkarantaa rennonletkeiden reggaerytmien soidessa. Heti kun saimme varpaamme upotettua rantahiekkaan, meidät valtasi lomafiilis! Kyseessä oli epäilemättä upein, tai ainakin yksi upeimmista rannoista mitä tällä reissulla on nähty. Ranta on koko pituudeltaan reunustettu värikkäillä rantabaareilla ja -kuppiloilla, ja niiden joukosta löytyi onneksi myös hieman meidän kukkaroillemme sopivampia vaihtoehtoja. Parkkeerasimme heti ensimmäisenä aivan hotellimme vieressä sijaitsevaan Kamara’s Jerk Hut- ravintolaan, jossa annoimme paikalliselle klassikolle, Jerk- kanalle uuden mahdollisuuden. Tällä kertaa annos oli todella hyvä, ja kyseisessä ravintolassa tulikin käytyä lähes jokaisena päivänä.

Matkablogi
Kisullekin olisi maistunut Jerk Chicken.

Muutaman löhöilypäivän jälkeen aloimme kaivata jotain tekemistä, joten aloimme selvitellä Negrilin aktiviteettitarjontaa. Jamaikan korkea hintataso oli jo käynyt meille selväksi majoituksen, kyytien ja ravintoloiden hinnoissa, mutta todellinen järkytys tuli aktiviteettien hinnoissa. Vaikutti siltä, että emme pystyisi tekemään Jamaikalla käytännössä mitään, sillä kaikilla aktiviteeteillä oli tähtitieteellinen hintalappu.

Jonkinlaisen kalareissun päätimme kuitenkin toteuttaa, sillä kalamiehet Joonas ja Antti olivat unelmoineet syvänmeren kalastuksesta jo pitkään. Muutaman tunnin käyskentely rannalla hintoja kysellen antoi meille aika hyvän kuvan kyseisen aktiviteetin hinnasta. Hakusessa oli puolenpäivän syvänmeren kalastusreissu neljälle hengelle ja hintahaitari oli 400-500 dollaria. Tässä vaiheessa oli vain nieltävä karvasta kalkkia ja unohdettava koko homma.

Kuin ihmeen kaupalla samaisen päivän iltapäivällä rantavedessä ilakoidessamme vierestämme lipui Winter Fresh- niminen kalastusvene. Veneen kapteeni huikkasi meille ”Fishing good price!” ja päätimme kysyä, mikä tämä hyvä hinta mahtaisi olla. Kapteeni sanoi, että nyt tulee niin hyvä diili, että pakko tulla kuiskaamaan se lähempää, etteivät muut kuule. Diili oli 250 dollaria puolesta päivästä ja vaikka hinta oli edelleen melkoisen suolainen, päätimme tarttua siihen.

Matkablogi

Matkablogi

Ja onneksi tartuimme! Reissu alkoi aamulla puoli seitsemän aikaan, kapteenin hakiessa meidät hotellimme rannalta. Ensimmäisenä edessä oli vartin venematka paremmille kalastusvesille. Kalaukkoina toimivat Antti ja Joonas ja kommentaattoreina olivat Lina ja Tia. Kapteenimme mukaan aamutuimaan hyvän tonnikalan kalastuspaikan löytää taivaalla pörräävien lintujen perusteella. Siellä missä isot linnut syöksyvät veteen nappaamaan pienempiä kaloja suupaloikseen, niin siellä myös tonnikalat uiskentelevat. Tämä saatiin todistaa heti sen jälkeen, kun olimme laskeneet syötit veteen. Muutaman sekunnin sisällä molempien kalaukkojen vavat rupesivat nykimään melkoisella voimalla. Ylös saatiin yksi mukavan kokoinen tonnikala ja toinen pääsi karkuun veneen reunalta. Valitettavasti tämän enempää ei kaloja, eikä edes tärppejä saatu koko reissulla. Pääosa reissusta uisteltiin ja välillä kokeiltiin myös pohjaonkia barrakudia tuloksettomasti.

Matkablogi

Matkablogi

Matkablogi

Puolessa välin reissua pysähdyttiin autiolle saarelle pitämään pieni lounastauko. Noheva kapteeni pisti grillin pystyyn ja valmisti meille tuoreeltaan todella maistuvan tonnikala-aterian. Vaikka saaliiksi saatiin vain yksi tonnikala, niin siitä riitti hyvin viidelle hengelle syötävää. Loppu aamupäivä vielä uisteltiin tuloksettomasti ja lopulta palattiin rantaan tyhjin käsin. Vaikka fisuja ei siunaantunutkaan kuin yksi, niin nautimme kalareissusta karibian porottavan auringon alla todella paljon! Kyseessä oli yksi niistä (harvoista) aidoista, paikallisista elämyksistä, joita pääsimme Jamaikalla kokemaan.

Matkablogi

Kaikenlaisten vesiaktiviteettien lisäksi Negrilin ehdoton ”must see”- kohde on kuuluisa Rick’s Cafe. Kuppila sijaitsee Negrilin länsipuolella, Seven Mile Beachin valkoisen hiekan vaihduttua karuihin kalliorantoihin. Baarin vetonaulana toimivat kallionkielekkeet, joista hurjapäisimmät (tai humalaisimmat) juottolan asiakkaat loikkivat mereen. Kielekkeitä on eri korkuisia, muutamasta metristä yli kymmeneen metriin. Tiesimme jo etukäteen paikan olevan turistirysä, mutta halusimme päästä katsastamaan luultavasti koko saaren kuuluisimman kuppilan.

Matkablogi

Matkablogi

Paikka oli juuri sellainen kuin oletimme; meluisa, ylihintainen ja aivan tupaten täynnä. Kalliolta hyppiviä huimapäitä oli mukava katsella tunnin verran, mutta lopulta meteli ja tungos sai meidät vaihtamaan paikkaa suosiolla. Rick’s Cafe on kalliohyppelyn lisäksi kuuluisa upeista auringonlaskuistaan ja sen näemmä tiesivät kaikki! Auringonlaskun lähestyessä paikalle saapui purjeveneitä, katamaraaneja, takseja ja busseja jatkuvalla syötöllä. Onneksi aivan Rick’s Cafen vierestä löytyi mukava ja rauhallinen baari, josta oli yhtä hyvät maisemat ja hinnatkin kohdillaan.

Matkablogi

Kalareissu, tyrmäävän upea Seven Mile Beach, sekä porukkamme laittoman huono huumori olivat Jamaikan visiittimme ehdottomia kohokohtia. Itse Jamaikasta meille kaikille jäi hieman ristiriitainen, ja jopa yllättävän negatiivinen fiilis. Valtaosa paikallisista vaikutti vihamieliseltä turisteja kohtaan ja kaikki jotka aluksi vaikuttivat ystävällisiltä, paljastuivatkin vain mielisteleviksi tipinkalastelijoiksi tai kauppiaiksi. Vihamielisyys ja katkeruus meitä valkonaamoja kohtaan on toki ymmärrettävää maan historian huomioon ottaen; 1500- luvulta alkaen saarelle on tuotu orjia Afrikasta espanjalaisten toimesta. Englannin valloittaessa Jamaikan 1655 saaresta muodostui koko Karibian orjakaupan keskus.

Matkablogi

Matkablogi
Jerk-kanaa paistumassa perinteisessä savustuspöntössä.

Vihamielisyyden lisäksi ikävää oli se, että paikallisten kanssa oli melkoisen hankalaa neuvotella hinnoista, tai esimerkiksi ostaa retkiä. Hinnoista ei saanut tinkiä, ja usein esimerkiksi snorklausretken hintaa kysellessä kauppiaat alkoivatkin tyrkyttää pilveä, ynnä muita nautintoaineita. Tästä päästäänkin sujuvasti seuraavaan asiaan, joka varmasti jakaa mielipiteitä Jamaikan suhteen.

Jamaikalle matkustaessa on hyvä varautua siihen, että raitista ilmaa ei ole saatavilla, vaan jokainen hengenveto on maustettu eräällä rastafarien suosimalla yrtillä. Marijuanaa, eli ganjaa poltellaan jokaisen paikallisen toimesta. Sitä myös myydään kaikkialla. Sitä myös kasvaa katujen varsilla ja valtavilla plantaaseilla ympäri Jamaikaa. Pössyttely on osa rastafarien uskontoa ja he tuntuvat olevan hyvin hengellistä porukkaa.

Matkablogi

Summa summarum: mikäli viihdyt resortin muurien sisällä ja hotellin omalla yksityisrannalla, Jamaika upeine rantoineen on oiva kohde. Meillä reissu meni pääosin rentoutuessa rannalla ja altaalla, ja siihen etenkin Negril oli todella hyvä paikka. Niin kuin jo aikaisemmin mainittiinkin, Seven Mile Beach on upea ja se on täynnä mukavia rantakuppiloita. Mutta mikäli haluat muutakin kuin tiristä rannalla, niin rahaa on hyvä varata matkaan ihan reilusti, aktiviteetit ovat nimittäin todella kalliita.

Omatoimimatkailu saarella on hieman hankalampaa ja useita alueita kannattaa välttää niiden turvattomuuden vuoksi. Esimerkiksi Jamaikan pääkaupunki Kingston on sen verran epävakaista seutua, että matkailijoita kehotetaan jättämään se välistä kokonaan. Paikalliseen elämänmenoon oli myös hieman hankala päästä käsiksi, sillä niin useat paikalliset näkivät turistit vain kävelevinä dollariautomaatteina. Totta kai tapasimme Jamaikalla myös mukavia tyyppejä, eikä kuvauksemme välttämättä sovi lainkaan jonkin toisen reissaajan käsitykseen Jamaikasta ja sen asukkaista.

Kaikesta valituksesta huolimatta Jamaikalla kannatti ehdottomasti käydä. Monet rannoista tunnetut kohteet ovat sieluttomia ja kiilloteltuja matkalaisten paratiiseja, joissa ei ole lainkaan luonnetta. Jamaika ei ole sellainen. Rastafarien kulttuuriin oli mielenkiintoista päästä tutustumaan ja Jamaikasta tulikin heittämällä yksi reissun ikimuistoisimmista kohteista. Hyvässä ja pahassa.

Matkablogi

Pelkoa ja inhoa Montego Bayssa

Jamaika pyöri aina toisinaan meidän himoittujen matkakohteiden listalla, mutta loppujen lopuksi emme suunnitelleet menevämme sinne. Pallottelimme pitkään eri Karibian saarten välillä ja lopulta kuitenkin Kuuba valikoitui meidän alkuperäiselle reittisuunnitelmalle. Myöhemmin meille selvisi, että presidetti Trump on kaikessa viisaudessaan päättänyt vaikeuttaa maahantuloa Kuubaan Yhdysvaltojen kautta, joten Kuuba karsiutui suunnitelmistamme sittenkin. Kaikista edullisimmat lennot Kuubaan olisivat nimenomaan olleet suoraan Yhdysvalloista.

Jamaika palasi suunnitelmiimme tavattuamme Havaijilla Tian ja Joonaksen, eli #runawaywithbudget kaksikon. Heillä oli jo lennot Jamaikalle ostettuna ja ilmoille nousikin ajatus jälleennäkemisestä Jamaikalla. Meillähän väli-Amerikan reitti oli jo hyvin pitkälle suunniteltu, mutta lentoja emme olleet vielä ostaneet, joten ajatus jäi takaraivoomme hautumaan. Jossain päin Meksikoa päätettiin, että nyt pistetään koko loppumatkan reitti uusiksi ja ostimme lennot Jamaikalle. Mahtavaa, että ihan koko matkan lentoja emme olleet ostelleet etukäteen vaan pystyimme vielä muuttamaan suunnitelmiamme lennosta. Halvaksihan tämä huvi ei tullut, varsinkin kun reitti Meksikosta Jamaikalle kulki Miamin kautta ja päätimme myös sisällyttää matkalle viikon visiitin Miamiin. Kaiken lisäksi myöhemmin meille selvisi, että Jamaika ei ole mikään edullinen matkakohde.

Matkablogi

Jamaika oli siis aikamoinen villikortti meille ja sinne lähdettiin erittäin hatarien etukäteistutkimusten pohjilla. Sen verran etukäteen selvittelimme, että Jamaikalla on oma valuutta, mutta Yhdysvaltain dollarit käyvät oikeastaan kaikkialla. Meidän onneksemme Tia hoiti majoituspuolen järjestelyt puolestamme ja se tuntui ihan luksukselta, kun ei kerrankin tarvinnut itse tehdä taustatyötä majoituspaikan valinnan suhteen. Uskokaa tai älkää, sekin on välillä aikamoinen työmaa ja stressin aiheuttaja.

Ensimmäinen yllätys meille oli se, että edes kohtalaisen hyvästä majoituksesta saa maksaa melkoisen paljon. Montego Baysta majapaikaksi valikoitui Hotel El Greco. Kahdella makuuhuoneella, keittiöllä ja olohuoneella varustettu suhteellisen ison kokoinen asunto kohtalaisen vanhasta ja ränsistyneestä hotellista viideksi yöksi maksoi 670 euroa. Hotellilla oli myös uima-allas, jossa oli mukava viilentää polttavan auringon kärventäviä nahkojamme, vaikkakaan allas alkoi ränsistyneine aurinkotuoleineen ja sameine vesineen ei ollut kovinkaan houkutteleva.

Matkablogi

Ensimmäiset jännityksen hetket koettiin jo ennen lentoa, sillä matka Cancunista Montego Bayhyn sisälsi välilaskun Miamissa ja vaihtoaika oli noin kolme tuntia ja meidän lennot olivat eri lipuilla. Tämä siksi, että saimme lennot lähes puolet halvemmalla varatessamme lennot Cancunista Miamiin ja Miamista Montego Bayhyn erikseen. Suora lento Cancunista Jamaikalle olisi maksanut hammaskultaa. Maahantuloprosessi Yhdysvaltoihin Honolulun kentällä kesti tunteja, joten pieni hiki nousi ohimollemme. Jos Miamiin mentäessä edessä olisi samanlainen sirkus, niin emme kerkeäisi jatkolennolle. Miamin kentällä hommat sujuivat onneksi tehokkaasti, joten pelättyä kiirettä ei tullut missään välissä.

Montego Bayn lentokentälle saavuttiin illalla seitsemän aikaan ja kaikki maahantulomuodollisuudet sujuivat joutuisasti. Terminaalista poistuttaessa vastassa oli joukko innokkaita taksikuskeja ja heti kättelyssä tuli selväksi, että lentokenttäkyytien hinnoista ei neuvotella. Kyyti noin kolmen kilometrin päähän hotellillemme maksoi 15 dollaria ja matkaan sisältyi kaiken maailman retkien myyntipuhe.

Matkablogi
Red Stripet jäähtymässä lavuaarissa. 😀

Hotellilla meitä odottikin erittäin iloinen jälleennäkeminen Tian ja Joonaksen kanssa. Ensimmäinen ilta menikin myöhään yöhön reissukuulumisia vaihtaessa ja muutamia paikallisia Red Stripe- oluita maistellessa. Sattuneesta syystä ensimmäinen päivä Jamaikalla oli hiukan väsynyt. Aamiaisen jälkeen lähdettiin tutustumaan Montego Bayn keskustaan. Matkalla sinne meille yritettiin myydä taksikyytejä, retkiä ties minne, pilveä, taikasieniä, vaatteita, rommia, sikareita ja oikeastaan kaikkea mitä vain joku voi myydä. Muutaman kilometrin matka keskustaan oli tuskainen paahtavan auringon ja vähintäänkin ärsyttävien kaupustelijoiden vuoksi. Osa kaupustelijoista ymmärsi hyvin sanan ei, mutta toisille se ei vain riittänyt. Jos emme jääneet jokaisen kaupustelijan kanssa juttusille, niin pöydälle vedettiin rasistikorttia ynnä muita asiattomuuksia huomion saamiseksi. ”Are you afraid of black man?” kaupparatsut huutelivat tuohtuneina.

Montego Bayn keskusta oli aikamoisen luotaantyöntävä. Ensivaikutelma minkä me kaikki saimme, oli se, että me emme ole tervetulleita. Sen verran äkäisiä katseita saimme osaksemme. Muutaman minuutin pyörimisen jälkeen törmäsimme hotellimme kokkiin, tai ainakin niin hän meille itsensä esitteli. Hän kertoi nähneensä meidät El Grecon ravintolassa ja halusi tulla sanomaan meille moi. Ohikiitävän hetken verran mietimme, että emmehän edes olleet käyneet hotellin ravintolassa, mutta uskoimme ukkoa silti. Parin minuutin sisällä kaveri alkoi kuulostamaan aivan matkaoppaalta ja hiljalleen meille valkeni, että hän ei todellakaan työskentele meidän hotellissa. Yritimme karistaa herran kannoiltamme, mutta hän yritti väkisin opastaa meitä kaikkialle ja kun lopulta saimme hänet luopumaan opastuksesta, niin tippikäsi ojentui anovasti. Kaljaa kuulemma pitäisi saada, mutta rahaa ei ole. Niinpä tietenkin.

jamaika10web

Seuraavan nurkan takaa vastaan tuli uusi kaveri, tällä kertaa hotellimme ravintolan tarjoilija. Nyt meille valkeni, että kyseessä taitaa olla yleinenkin jekku. Edellisiltana olimme saaneet hotellistamme rannekkeet käsiimme ilmeisesti jonkinmoisen kulunvalvonnan vuoksi, ja nämä paikalliset ukottajat olivat keksineet erinomaisen tavan saada turistien luottamus opiskelemalla kunkin majatalon rannekkeet ulkoa. Ovelia epeleitä! Sanoimme hemmolle majoittuvamme toisessa hotellissa ja hän alkoi sättimään meitä valehtelijoiksi.

Paluumatkalla oli pakko päästä syömään Jamaikan nimikkoruokaa, Jerk- kanaa. Pysähdyimme hyvät arvostelut saaneeseen Pork pit- ravintolaan ja heidän Jerk- kanansa ei ainakaan meitä vakuuttanut. Kyseessä on kokonainen kana, joka on grillattu jerk- mausteseoksella höystettynä ja se tarjoillaan usein papuriisiseoksen kera. Grillissä tirisevät kanat näyttivätkin kyseisessä kuppilassa siltä, että ne ovat seisoneet paikallaan sitkostumassa jo hyvän aikaa.

Hotellimme sijaitsi kuuluisan Hip Stripin varrella ja olimme hyvin yllättyneitä tämän kuuluisan kadun ”eläväisyydestä”. Suurimman osan ajasta kadulla ei näkynyt oikeastaan ketään, paikallisia myyjiä lukuun ottamatta. Ainoa paikka koko Hip Stripillä, missä viikon aikana näkyi turisteja, oli ylihintainen jenkkifirma, Meksikostakin tuttu Margaritaville. Tähän aikuisten huvipuistoon järjestettiin säännöllisiä bussikuljetuksia Montego Bayn resorteista, sekä risteilysatamasta. Usein ihmeteltiin, että tässäkö tämä kuuluisa katu nyt on, sillä paikka oli todella mitäänsanomaton Burger Kingeineen ja Starbuckseineen. Montego Bayn ravintolatarjonta ei ollut kummoinen ja hinnat olivat kalliita. Tämän vuoksi päätimme poiketa paikallisessa Prismassa ja päädyttiin kokkailemaan lähes kaikki ateriat itse omassa asunnossamme.

Matkablogi

Kyseiseen kauppareissuun mahtui ehkä koko reissun erikoisin kokemus. Otimme hotellilla suhteellisen kalliin taksin kauppaan, niin että kuski odottaa meitä parkkipaikalla ostostemme ajan ja vie meidät takaisin hotelliimme. Kolmen kilometrin edestakainen matka kustansi meille 40 dollaria. Kaupassa kiertelymme aikana kuski oli päättänyt ottaa vapaa-ajastaan kaiken irti. Kaupasta tullessamme auto oli vaihtanut paikkaa ja lopulta löysimme sen parkkipaikan reunamilta. Melkoiseksi yllätykseksi keskeytimme auton takapenkillä käynnissä olleen maksullisen rakkaudenosoituksen kuskin ja paikallisen käsityöläisen kesken. Kuskimme oli silminnähden nolostunut tilanteesta, mutta käsityöläisnainen alkoi välittömästi suunpieliä pyyhkien ja silmää iskien kauppaamaan palveluitaan myös meille. Voinette arvata, että paluumatka hotellille oli sangen kiusallinen.

Matkablogi

Majapaikkamme kautta saimme rantapassit läheiselle Doctor’s Cave Beach Clubille, ja kyseisellä pienehköllä rantakaistaleella vietimmekin muutaman aamupäivän mukavasti laiskotellen. Merivesi oli upean kirkasta ja lämmintä, mutta ranta pakkautui ääriänsä myöten täyteen puoleenpäivään mennessä. Montego Bay on Karibian risteilyalusten pysähdyspaikka, joten todella moni risteilyalusten asiakkaista löytää tiensä kyseiselle rantaklubille.

Meininki rannalla oli ihan mukava ja kyllä siellä muutaman tunnin vietti ihan mielellään. Kummastusta meillä herätti se, että ensimmäinen meidät bongaava tarjoilija tuntui lyöneen leimat meihin omistuksensa merkiksi. Lounasaikaan kun kömmimme ravintolan terassille tilaamaan syötävää, niin paikalle tullut toinen tarjoilija alkoi palvelemaan meitä. Ensimmäisenä meidät ominut tarjoilija syöksyi paikalle ja läksytti sekä meitä, että toista tarjoilijaa tilanteesta. Emme olisi saaneet tilata murkinaa keneltäkään toiselta tarjoilijalta. Tilanne otti meitä pahasti päähän ja sappiveden kiehahtaessa melkein päätimme poistua kokonaan paikalta. Onneksi kuitenkin jäimme, sillä sapuskat olivat todella maittavia.

Matkablogi

Viimeisenä päivänä löysimme myös paikallisten suosiman rannan Dead End Beachin, jolla kävimme katsomassa Montego Bayn lentokentälle laskeutuvia lentokoneita. Ranta sijaitsi aivan kiitoradan alkupäässä ja sieltä oli hauska bongailla ylitse laskeutuvia koneita. Paikka oli mukavan rauhallinen ja siellä jopa pääsi hieman nauttimaan paikallisesta elämänmenosta. Toki tälläkin rannalla meille yritettiin myydä kaikkea mahdollista ja Tiaa oltiin jopa viemässä alttarille. Joonaksen onneksi kuitenkin palautimme Tian hotellille naimattomana naisena.

Montego Baysta meillä ei juurikaan ole positiivisia asioita kerrottavana. Paikalliseen elämänmenoon on vaikea päästä käsiksi, sillä suurin osa ihmisistä vaikutti halveksuvan meitä ja lähes kaikki koittivat jollain tapaa hyötyä meistä rahallisesti. Montego Bay on suosittu resort- kohde, ja tämän viikon jälkeen ymmärsimme miksi. Kaiken kaikkiaan meillä oli kuitenkin todella hauskat viisi päivää ja tämä ehdottomasti sen vuoksi, että matkaseura oli timanttia.

Isla Holbox – löhöloma, joka päättyi yrjötautiin

Meksikon viimeiseksi kohteeksi valikoitu toinen hieman Cozumelia pienempi saari Holbox. Luimme, että Holbox olisi rauhallisempi ja idyllisempi kuin Cozumel, joten päätimme viettää viimeiset päivät Meksikossa siellä. Holbox on pituudeltaan noin 40 kilometriä ja leveydeltään 1,5 kilometriä, mutta hyvin pieni osa siitä on asuttua. Saari koostuu suurimmaksi osaksi luonnonsuojelualueista runsaine pelikaani- sekä flamingokantoineen.

Matkablogi

Tulumista liikennöi yksi suora bussi Chiquilan kylään, josta lautat Holboxiin kulkevat. Bussimatka kesti neljä tuntia ja jälleen bussi oli erittäin mukava ja tilava. Taasen bussi jätti meidät hyvin lähelle laituria, josta otimme lautan Holboxiin. Lautta matka maksoi 140 pesoa eli noin kuusi euroa yhteen suuntaan ja kesti vain puoli tuntia.

Ensikosketus Holboxiin oli hyvin erilainen kuin Cozumelin saarella. Autot olivat vaihtuneet golf- kärryihin ja asfalttitiet hiekkateiksi. Kaikki nähtävä mitä saarella on, on kävelymatkan päässä. Me vietimme ensimmäiset päivät laiskotellen, auringosta ja lämpimästä merivedestä nauttien. Suunnittelimme myös sukeltamista, mutta kuultuamme, että sukellus Holboxilla ei vedä vertoja Cozumelille, päätimme jättää sen tekemättä. Kesäkuusta syyskuuhun Holboxin vesissä on hyvät mahdollisuudet nähdä valashaita, mutta sitä ajatellen olimme valitettavasti saarella aivan väärään aikaan.

Matkablogi

Matkablogi
Suurimmaksi osaksi Holboxilla huristellaan golf- kärryillä.

Kuvittelimme Holboxin olevan rauhan tyyssija, jota turistimassat eivät ole vielä löytäneet. Matkailijoita oli kuitenkin yllättävän paljon ja jo lauttamatkan aikana törmäsimme kymmeneen suomalaiseen! Vaikka porukkaa oli paljon, saari oli todella mukava ja viihtyisä. Toisinaan golfkärryjen ja mopojen pärräys hieman häiritsi saari-idylliä, kuskit olivat nimittäin melkoisia rallikuskeja. Aitoa meksokolaista kulttuuria saarelta on vaikea löytää ja lähes kaikki palvelut ovat täysin turisteille suunnattuja. Holboxilla oli myös hyvin helppo pärjätä englanninkielellä, esimerkiksi Tulumiin verrattuna.

Matkablogi

Matkablogi

Cozumelin tapaan Holboxilla on paljon värikkäitä taloja ja toinen toistaan upeampia seinämaalauksia löytyi kaikkialta. Ravintoloita löytyi joka budjettille, edullisimpia ruokapaikkoja olivat jälleen taqueriat ja muut katukeittiöt. Suosikkimme oli Taco Queto, jonka quacamole oli niin hyvää, että siinä olisi voinut vaikka uida. Muutamalla eurolla saimme aikaan järkyttävät ähkyt.

Matkablogi

Holboxin rannat ovat upeita. Hiekka on valkoista ja marivesi turkoosia. Ensimmäinen päivä makoiltiin rannalla ja toisena päivänä löysimme itsemmä äärettömän viihtyisältä kattoterassilta. Kyseessä oli suomalaisen Satun pyörittämä Alma bar. Terassilla oli uima-allas riippumattoineen ja todella upea merinäköala. Lisäksi juomien hinnat olivat niin edulliset, että vietimme suurimman osan päivästä baarin riippumatoissa lötkötellen ja drinkkejä litkien. Ihan mahtavaa, että budjettimatkaajillekin löytyy välillä tällaista luksusta!

Matkablogi

Matkablogi

Kolmannelle päivälle olimme suunnitelleet saaren länsikärjen kiertämistä kävellen. Saaren kyseisellä reunalla sijaitsee lintujen suojelualue, jossa on mahdollista nähdä muun muassa flamingoja. Mutta epäonneksemme edellisillan pöperöt aiheuttivat meille ärhäkän ruokamyrkytyksen ja viimeiset kaksi päivää menivät sängyn ja vessan väliä ravaten. Pöntöllä tuskaillessa pienen pieni koti-ikäväkin puski päälle ja kiinnostus matkustaa tällaisissa huonomman hygieniatason omaavissa maissa laski roimasti.

Olimme selvästi tottuneet liian helppoon ja varomattomaan elämään ruoan suhteen viimeisen kahden kuukauden aikana Australiassa, Uudessa-Seelannissa ja Yhdysvalloissa ja emme enää muistaneet varoa tiettyjä ruokia tarpeeksi. Niin kuin aina, ruokamyrkytys iski huonoimpaan mahdolliseen aikaan; kolmen päivän päästä meillä oli nimittäin edessä aikainen aamulento Jamaikalle.

Seuraavana päivänä hoipertelimmekin lääkärille, josta meille määrättiin hirveä kasa maailman epäilyttävämpiä ja hirveimmän makuisia lääkkeitä. Tohtori Diego vakuutti virnistellen, että seuraavana päivänä olisimme kuin uusia ihmisiä. Ja hyvinhän ne myrkyt tehosivatkin, seuraavana päivänä voimme jo sen verran hyvin, että pystyimme matkustamaan Cancuniin ja siellä nauttimaan romanttisen illallisen mäkkärissä (jostain kumman syystä tacot eivät enää maistuneet). Seuraavana aamuna istuimmekin jo lentokoneessa kohti Jamaikan Montego Bayta, eikä mahataudista ollut enää tietoakaan.

Matkablogi

Päiväreissu värikkääseen Valladolidiin

Teimme Tulumista päiväretken Yucatanin osavaltiossa sijaitsevaan, siirtomaatyyliseen Valladolidiin. Pieni ja hurmaava Valladolidin kaupunki on tunnettu pastellivärisistä, matalista siirtomaa- aikaisista rakennuksista. Mikäli suunnittelee visiittiä Ek Balamin tai Chichen Itzan maya- raunioille, niin Valladolid on niiden kannalta keskeisen sijaintinsa vuoksi hyvä tukikohta. Me suuntasimme Valladolidiin puhtaasti sen takia, että näkisimme Meksikosta muutakin kuin Quintana Roon rantakohteet.

Matkablogi

Matkustimme Valladolidiin bussilla Tulumista. Matka kesti vain 1,5 tuntia, joten kyseessä on ihanteellinen kohde päiväreissulle Tulumista. Valladolidin ADO- bussiterminaali sijaitsee aivan pääaukion vieressä ja siitä on helppo lähteä joko jalkaisin tai joka kadunkulmassa tyrkyllä olevilla vuokrapyörillä tutustumaan kaupunkiin.

Matkablogi
Kuplavolkkarit ovat yleinen näky Valladolidin katukuvassa.

Valladolid omaa värikkään historian ja Mayojen kulttuuri on kaupungissa voimakkaasti esillä. 1500- luvulla Zaci- niminen Maya- kaupunki sai väistyä, sillä Valladolid rakennettiin sen päälle espanjalaisten toimesta.  Odotetusti tästä seurasi useita kahakoita Mayojen ja espanjalaisten välille. Nykyään historiasta ja Zaci- nimestä muistuttaa Valladolidin sydämessä sijaitseva Cenote Zaci.

Vaikka Zacin vesi ei olekaan yhtä kirkasta kuin esimerkiksi Dos Ojosissa, niin paikkana se oli  suorastaan mykistävä. Turkoosia allasta ympäröi korkea tippukiviluola, mikä teki paikan tunnelmasta todella mystisen. Lähes 80 metriä syvä Zaci oli täynnä ilakoivia koululaisia siellä vieraillessamme. Uhkarohkeat muksut pomppivat veteen korkealta kielekkeeltä ja me katselimme vierestä kauhusta kankeina.

Matkablogi

Matkablogi

Zaci on siinä mielessä harvinainen cenote, että se tosiaan sijaitsee aivan kaupungin keskustassa. Vaikka olimmekin urpoja, emmekä pakanneet uimapukuja matkaan, halusimme ehdottomasti päästä ihailemaan Zacia. Sisäänpääsymaksu oli vaivaiset 15 pesoa, eli 65 senttiä, ja lipunmyyjältä saatua ranneketta näyttämällä cenotella olisi saanut käydä polskimassa samana päivänä niin useasti kuin sielu sietää.

Seuraavaksi teimme jotain tavallisesta poikkeavaa: sivistimme itseämme. Niin kuin Linan taiteilijasukulaiset hyvin tietävät, me emme yleensä ole mitään kovin suuria taideasiantuntijoita. Valladolidissa kuitenkin eksyimme Casa de los Venadosiin, joka on Yhdysvaltalaisen John ja Dorianne Venatorin huikea taidekokoelma. Kokoelma koostuu täysin meksikolaisesta taiteesta, jonka pääteema pyörii usein kuoleman ympärillä. Meksikossa kuolemaan suhtaudutaan hyvin eri tavalla kuin esimerkiksi länsimaissa; kuolema on osa arkipäivää ja sitä juhlistetaan suremisen ja pelkäämisen sijasta. Siitä johtuen meksikolainen taide on täynnä hymyileviä ja värikkäisiin asuihin pukeutuneita luurankoja.

Matkablogi

Matkablogi

Matkablogi

Matkablogi

Venatorien talo oli melkoinen nähtävyys ja siellä kannattaa ehdottomasti käydä! Vaikka talo on avoin vierailijoille, niin Venatorit kuitenkin asustelevat siellä. Valtavan talon, tai kartanon, jokainen huone oli täytetty lattiasta kattoon värikkäillä patsailla ja tauluilla. Yksi huone on omistettu Frida Kahlolle, joka oli kiistatta Meksikon kuuluisin taiteilija. Kokoelmaa pääsee ihailemaan ilmaiseksi, mutta ei aivan omin päin, vaan ainoastaan oppaan johdolla. Kierrosta ei tarvinnut varata etukäteen, me vain pamahdimme ovesta sisään ja pääsimme kierrokselle saman tien. Kokemus oli todella mielenkiintoinen!

Matkablogi

Seuraavaksi päädyimme Taqueria el Galloon syömään herkulliset kanafajitakset ja litkimään muutamat Sol- oluset. Imuroituamme lautasen tyhjäksi viimeistä nurkkaa myöten, totesimme, että on aika lähteä kohti bussiasemaa. Tarjoilija tuli pöytäämme kysymään jotain espanjaksi. Emme tajunneet mitä hän kysyi, joten vastasimme nohevina ”si, si!”. Oletimme hänen kysyvän onko kaikki hyvin, tai jotain sen tapaista. Pian hän kiikutti meille kaksi uutta kaljaa ja meille tulikin kiire ryystää ne vauhdilla, jotta kerkeäisimme seuraavaan Tulumin bussiin. Tilasimme siis tietämättämme vähän lisää kurkunkostuketta. 😀

Kaljat mahoissa loiskuen ryntäsimme bussiasemalle, ja perille päästyämme ihmettelimme miten kaikki aseman kellot näyttävät eri aikaa kuin omat kellomme. Hölmistyneinä varmistimme asian muutamalta paikalliselta ja näinhän se oli; Valladolidissa kello on tunnin vähemmän kuin Tulumissa. Olimme körötelleet bussilla tietämättämme yhden aikavyöhykkeen yli. Saimmepahan kierrellä kaupungin väriloistossa vielä yhden tunnin. Kaikista näyttävimmän värikirjon tarjosi Calzada de Los Frailes- katu, josta löytyi hempeitä pastellisävyjä melkeinpä kaikissa sateenkaaren väreissä.

Matkablogi

Matkablogien lueskelun perusteella odotimme Valladolidin olevan todella paikallinen kaupunki, mutta yllättäen siellä olikin enemmän retkien myyjiä ja muita huutelijoita kuin Tulumissa! Paikallisilta sujui myös englannin puhuminen paljon sujuvammin kuin Tulumissa ja Cozumelilla, eikä Linan tarvinnut turvautua tökeröön espanjan kielitaitoonsa Valladolidissa juuri ollenkaan. Suurta osaa tässä varmasti näyttelee Ek Balamin ja Chichen Itzan raunioiden läheinen sijainti, joka varmasti vetää puoleensa meitä matkailijoita. Turismi ei onneksi kuitenkaan ole vienyt Valladolidin aitoutta ja viehätystä mennessään!

Matkablogi
Catedral de San Servasio

 

Maya- raunioita ja cenotessa pulikoimista Tulumissa

Cozumelin jälkeen suuntasimme Tulumiin Maya- raunioiden ja Meksikon parhaiksi kehuttujen rantojen perässä. Matka taittui jälleen mukavasti ADOn bussissa espanjaksi dubattua Liisa Ihmemaassa- musikaalia töllöttäen (Lina katsoi ja Antti pyöritteli silmiään). Raahasimme rinkkamme aivan bussiterminaalin lähellä sijaitsevaan hotelliimme ja sen jälkeen lähdimme tutustumaan Tulumin kylään.

Matkablogi

Ensivaikutelma kylästä oli suoraan sanottuna melko tylsä. Pääkatu on reunustettu kaiken maailman kuppiloilla ja turistikojuilla, eikä mitään nähtävää varsinaisesti ole. Hootersit ja muut jenkkibrändit onneksi sentään loistavat Tulumissa poissaolollaan. Ravintoloissa ja baareissa hintataso oli selkeästi edullisempi kuin Cozumelissa, ja happy hourin aikaan kaksi margaritaa saattoi irrota 60 pesolla, eli noin kolmella eurolla. Halvimpia ruokapaikkoja olivat jälleen paikallisten suosimat taqueriat.

Tulum vie meluisimman kohteen palkinnon koko maailmanympärimatkan aikana. Joka yö hämärästä aamunkoittoon asti raikasi sellainen meteli, että ilman korvatulppia ei olisi voinut nukkua sekuntiakaan. Kylän jokaisessa diskossa olivat nupit kaakossa, kulkukoirat haukkuivat kilpaa, kukot kiekuivat ja viereisessä ravintolassa musisoi kolmen miehen rumpuorkesteri. Kiitokset metelistä kuuluivat myös kymmenen päivän mittaiselle Maya- karnevaalille, joka oli aivan hotellimme vieressä.

Matkablogi

Karnevaalit eivät kuitenkaan olleet pelkästään huono juttu; kävimme muutamana iltana haistelemassa meininkiä karnevaaleilla ja meillä oli todella hauskaa! Joka ilta tarjolla oli erilaisia tanssi- ja musiikkiesityksiä, sekä meksikolaista ruokaa tarjoavia pikkukojuja. Pöydän kokoinen nachoannos irtosi eräästä kojusta 100 pesolla, eli vajaalla viidellä eurolla. Hädin tuskin saimme sen edes kahdestaan syötyä. 😀

Matkablogi
Antti ja valtava nachoannos.

Meksikossa on ainoastaan yksi meren rannalla sijaitseva Mayojen rauniokaupunki ja se löytyy Tulumista. Raunioille pääsee Tulumin kylästä taksilla tai colectivolla alle kymmenessä minuutissa. Colectivo on ikään kuin paikallisten minibussi, jolla pääsee liikkumaan pitkiäkin matkoja todella edullisesti. Kyyti raunioille kustansi vain 30 pesoa eli 1,30 euroa.

Tulumin rauniot ovat todella suosittu nähtävyys, joten laitoimme herätyskellon aikaisin soimaan, jotta välttyisimme pahimmalta tungokselta. Laiskuus kuitenkin vei voiton ja pitkän torkuttelun jälkeen löysimme itsemme lippuluukulta vähän ennen yhtätoista aamulla. Maksoimme 65 pesoa, eli noin kolme euroa kustantavat liput ja hätistelimme ylihintaisia retkiä tarjoavat oppaat tiehensä. Retken raunioille voi tosiaan toteuttaa joko oppaan kanssa tai yksin, mutta oppaat tarjoavat kierroksia usein melko suolaiseen hintaan. Mikäli matkaan haluaa oppaan, niin tinkiminen kannattaa!

Matkablogi

Matkablogi
Nykyään raunioita asuttavat iguaanit.

Puolen päivän aikoihin rauniot olivat aivan tupaten täynnä ihmisiä ja aurinko paahtoi kirkkaalta taivaalta armottomasti. Eli olisi ollut fiksua noudattaa suunnitelmaamme, ja suunnata raunioille heti aamusta. Näin olisimme säästyneet myös tungokselta, niin kuin alkuperäinen ajatuksemme olikin. Pienehkö raunioalue oli nimittäin aivan tupaten täynnä porukkaa. Kiertelimme raunioita muutaman tunnin verran ja turkoosia merta vasten rakennukset olivatkin varsin komea näky. Kallion reunalla nököttävän El Castillo- linnoituksen vierestä pääsee laskeutumaan portaita pitkin suoraan hiekkarannalle, jossa onkin hyvä vilvoitella paahtavan rauniokierroksen jälkeen.

Matkablogi

Matkablogi

Tulumin parhaat rannat, kuten Playa Paraiso, sijaitsevat kävelymatkan päässä raunioista, joten suunnistimme sinne seuraavaksi. Ennen Tulumiin tuloa kuolasimme kuvia upeista, valkohiekkaisista rannoista ja odotimme malttamattomina turkoosissa rantavedessä kirmaamista. Todellisuus ei kuitenkaan ihan vastannut odotuksia, sillä matkustimme Tulumiin pahimman mahdollisen leväkriisin aikaan. Paratiisirannat olivat aivan täynnä auringossa mätänevää ja kauhealta lemuavaa levää, ja normaalisti turkoosina hohtava merivesi näytti lähinnä kuravelliltä. Paikalliset haravoivat levää hiki hatussa isoiksi vuoriksi ja lopulta lappasivat osan levistä takaisin mereen. Pitkällä tähtäimellä ajateltuna ei kovin toimiva ratkaisu, sillä leväthän huuhtoutuivat saman tien takaisin rannalle. 😀

Matkablogi

Matkablogi

Matkablogi
Levän hyötykäyttöä. 😀

Suurin osa pitkän rantaviivan rannoista oli jollekin hotellille tai beach clubille kuuluvia, joten välillä oli hankala tietää, mihin pyyhkeensä uskaltaa laskea. ”Vain vieraille”- kylttejä oli kaikkialla. Vaeltelimme rantahiekalla hetken ja siemailtuamme yhdet drinkit rantabaarissa, päätimme poistua vähin äänin.

Matkablogi

Vaikka rannat eivät ainakaan meidän vierailumme aikaan olleet ihan parhaimmillaan, niin Tulumista löytyy onneksi muitakin vaihtoehtoja vilvoitteluun. Quintana Roon osavaltiosta löytyy useita cenoteja, joita mekin halusimme ehdottomasti päästä tutkimaan. Cenotet ovat pohjaveden täyttämiä vajoamia, jotka ovat vuosien saatossa muodostaneet maanalaisen luolaverkoston. Monet cenoteista ovat yksityisomistuksessa, joten niissä pulikoiminen vaatii sisäänpääsymaksun. Cenoteja on eri hintaisia ja kokoisia, ja valinnanvaraa on todella paljon. Gran Cenote ja Cenote Dos Ojos ovat todennäköisesti suosituimpien cenotejen joukossa. Pitkän harkinnan jälkeen päädyimme Dos Ojosiin, sillä se oli niin helposti tavoitettavissa Tulumin kylästä.

Matkablogi

Dos Ojosiin ajaa Tulumista vain 15 minuuttia. Matka taittui edullisesti Playa del Carmeniin suuntaavalla colectivolla, joka maksoi vain muutaman euron. Lippuluukulle päästyämme meitä oli vastassa vähintään 20 sinipaitaista työntekijää, jotka tulivat myymään meille erilaisia snorklaus- ja sukellusretkipaketteja Dos Ojosiin. Sisäänpääsy cenotelle maksoi 350 pesoa, eli 15 euroa per naama. Olimme katsoneet hinnan etukäteen netistä ja löytämämme tiedon perusteella olimme valmistautuneet maksamaan 200 pesoa. Hintaa olikin ilmeisesti nostettu vuoden alusta, mutta tietoa ei oltu päivitetty internetsivuille. Pitkin hampain maksoimme suolaisemman summan ja lähdimme kävelemään kohti cenotea.

Tallustettuamme hiekkatietä kahden kilometrin verran lippuluukulta, olimme perillä Dos Ojosin ensimmäisessä ”silmässä”. Dos Ojos tarkoittaa kahta silmää ja nimi tulee kahdesta pohjavesialtaasta, jotka ovat 400 metrin mittaisen tunneliverkoston yhdistämät. Cenoteissa on mahdollista myös sukeltaa, ja Dos ojos onkin hyvin suosittu sukelluskohde. Meitä sukeltaminen satojen metrien mittaisissa, pimeissä luolissa lähinnä puistatti, joten päätimme tyytyä snorklaamiseen.

Matkablogi

Matkablogi

Ensimmäinen allas oli aivan upea! Me molemmat suorastaan kiljuimme onnesta sen nähdessämme. Edessämme oli sinisenä hohtava, kristallinkirkas makeanveden allas, joka oli tippukiviluolan ympäröimä. Ja mikä parasta, olimme lähteneet kerrankin niin aikaisin liikkeelle, että olimme ensimmäiset paikalla. Pulikoimme ja snorklasimme virkistävän viileässä vedessä ja ihmettelimme, kuinka kirkasta vesi voikaan olla. Vaikka cenotessa ei pikkukalojen ja uskaliaiden sukeltajien lisäksi mitään elämää varsinaisesti ollutkaan, niin oli upeaa päästä snorklaamaan niin upean kirkkaassa vedessä. Toinen ”silmä” ei ollut aivan niin kirkasvetinen, mutta hyvin vaikuttava sekin.

Matkablogi

Vaikka aluksi kammoksuimme korkeahkoa sisäänpääsymaksua, vierailu Dos Ojosissa oli tosiaankin sen arvoinen! Lippuluukulla pörräävien oppaiden perusteella kerkesimme jo vähän säikähtää, että mihin turistisirkukseen olemme saapuneet, mutta onneksi itse cenote oli jätetty luonnontilaan, eikä altaita oltu ympäröity aurinkovarjoilla ja rihkamakojuilla. Ja vaikka kyseessä on yksi suosituimmista cenoteista, saimme olla todella rauhassa koko aamupäivän. Puolen päivän aikoihin paikalle alkoi valua autotolkulla jengiä, joten vierailu kannatti tosiaankin sijoittaa aikaiseen aamuun.

Matkablogi