Meidän saapuminen Belizeen oli vähintäänkin ikimuistoinen. Lentokoneessa viereemme istahti hillittömästi hikkaileva belizeläinen miekkonen. Tulimme hyvin juttuun ja lyhyen juttutuokion jälkeen meille selvisi, että hän suunnittelee työkseen jopa kuusinumeroisilla hintalapuilla varustetteuja ökyhäitä Belizessä. Miehen tarinat kannabisbaareilla ja yksityislentokoneilla maustetuista häistä olivat jotain niin uskomatonta, että välillä epäilimme tarinoiden olevan aivan tuulesta temmattuja.
Hän halusi, että pääsisimme kunnolla lomatunnelmaan ja tilasi meille juomista. Juomaa tilattiinkin usean kierroksen verran, ja pian hemmo alkoi avautua myrskyisestä on-off- suhteestaan entisen poikaystävänsä ja nykyisen avustajansa kanssa. Skumppa virtasi ja nauru (ja enenevissä määrin hikka) raikasi. Herra ehdotti, että hänen avustajansa voisi kuskata meidät majapaikkaamme, mikä oli suuri helpotus – taksikyydit ovat nimittäin hyvin kalliita Belizessä ja bussimatka kohteeseemme, Dangrigaan olisi ollut pitkän odottelun ja muutaman bussin vaihdon siivittämä.
Kerättyämme matkalaukut hihnalta, lähdimme suunnistamaan uuden ystävämme vanavedessä kohti miehen avustajan/rakastajan autoa. Meidät otti vastaan tyylikäs, joskin hieman kyllästyneen näköinen nuori mies. Ei selvästi ollut ensimmäinen kerta kun uusi ystävämme oli avustajan makuun hieman turhan maistissa (mainittakoon tässä välissä, että emme kuollaksemmekaan muista herrojen nimiä, joten sovitaan tarinan sujuvuuden vuoksi, että avustaja oli Oscar ja lentokonemies Pablo. Jatkuu…)
Niin alkoi matka tuiki tuntemattomien kyydissä kohti Belizen Dangrigaa. Kauhuksemme rattiin hyppäsi ainakin 12 alkoholiannosta nauttinut Pablo selväpäisen Oscarin sijasta. Mies kaahasi kuin Tokio Driftissä konsanaan, ja ajolinja oli kaukana suorasta. Ymmärrettävästi huolestunut Oscar nalkutti raskaan kaasujalan omaavalle kuskille käytännössä koko matkan, mutta Pablo vaimensi sen tehokkaasti vääntämällä volyymit autoradiosta kaakkoon. Pian lauloimmekin kuorossa Backstreet Boysia Belizen katuja pitkin kaahaten. Välillä pysähdyttiin tankkaamaan ja Pablo osti itselleen korin belizeläistä Belikin- olutta. Luojan kiitos kuskia vaihdettiin tässä vaiheessa.
Matkan varrella pysähdyimme syömään, ja vastustelustamme huolimatta Pablo sai tahtonsa läpi ja tarjosi meille ruuat ja juomat. Tarjolla oli perinteinen belizeläinen ateria: rice and beans kanalla sekä perunasalaatilla. Aterioinnin aikana puitiin Pablon ja Oscarin monimutkaista parisuhdekuviota, sekä Pablon syömishäiriötä. Dramaattisen ruokailuhetken jälkeen matka jatkui hieman rauhallisemmissa merkeissä aina Dangrigaan asti. Erotessamme Pablo pyysi meiltä puhelinnumeroa, jotta voisi pitää meillä jokin päivä opastetun Belize- kierroksen. Emme kuitenkaan kuulleet Pablosta sen koommin.
Tämän varsin sekavan stoorin jälkeen päästäänkin jatkamaan tarinaa siihen, miksi kaikista Belizen upeista kohteista ylipäätään suuntasimme Dangrigaan – kylään, jossa ei ole käytännössä mitään. Belizeen matkustavien ykköskohteiksi valikoituvat usein maan suurin saari Ambergris Caye tai pikkuinen, hippimäisen tunnelman omaava Caye Caulker.
Lukuisia kohdevaihtoehtoja selatessamme törmäsimme Dangrigan edustalla sijaitsevaan, vain 0,07 km² kokoiseen Tobacco Caye- saareen. Luimme saaren olevan sukeltajan paratiisi kirkkaine, rauskuja kuhisevine vesineen. Tobacco Cayea googlatessa kuvahakuun ilmestyi ensimmäisenä kuva värikkäistä vesihuviloista turkoosin meren äärellä. Tämän kuvan nähtyämme sekosimme ja päätimme, että tuonne on päästävä – maksoi mitä maksoi.
Tästä lisää seuraavassa postauksessa!
Rahvaat rattahilla 