Tikal – muinaisen Maya- sivilisaation vaikuttava rauniokaupunki

Jo maailmanympärimatkaa kotisohvalta käsin suunnitellessa totesimme, että joitain Maya- raunioita on matkan aikana päästävä katsomaan. Arvoimme pitkään Meksikon Chichen Itzan ja Guatemalan Tikalin välillä, mutta lopulta vaakakuppi heilahti Tikalin puolelle.

Heppa käyskentelemässä Peten- järven rannalla.

Tikal on suurin Mayojen rauniokaupunki, ja olimme lukeneet sen olevan huomattavasti rauhallisempi kohde supersuosittuun Chichen Itzaan verrattuna. Lisäksi, Tikal näkyy noin 30 sekunnin ajan Star Wars Episode IV: A New Hope: ssa, joten olihan tätä elokuvahistorian kannalta tärkeää kohdetta päästävä pällistelemään.

Tikalin keskusaukio.

Matkamme kohti Tikalia alkoi Belizen San Ignaciosta, josta ajomatkaa Guatemalan puolelle on vain kaksi tuntia. Valitsimme Guatemalan puolelta tukikohdaksemme El Rematen, joka oli lähimpänä Tikalia sijaitseva kylä, josta löytyi edes jonkinlainen valikoima majoitus- ja ruokapaikkoja. Monet valitsevat tukikohdakseen Floresin, mutta koska aikataulumme oli rajallinen, valitsimme lähempänä Tikalia sijaitsevan vaihtoehdon. El Remate oli myös budjetin kannalta hyvä valinta, sillä sieltä löytyi huomattavasti huokeampia majataloja.

Lina teippaa ikkunankarmia, etteivät ötökät pääse sisään. 😀

San Ignacio on ”virallinen” lähtöpiste Tikaliin matkaaville, joten bussilippuja tai opastettua retkeä etsivän ei tarvitse etsiä kaukaa – niitä nimittäin kaupataan joka kadunkulmassa. Valmiiden retkien sijasta päädyimme (yllätys, yllätys) halvimpaan vaihtoehtoon, ja matkasimme rajalla sijaitsevaan Benque Viejoon paikallisbussilla, jonka hinta oli kahdelta hengeltä 2,30 euroa.

Matkan aikana juttelimme pitkät tovit paikallisen pojan kanssa, ja Lina sai pitää erään papparaisen pupua sylissään! Kiroamme itseämme lopun elämää siitä, ettei tästä ole yhtäkään kuvaa. Kuin siivillä vierähtäneen matkan jälkeen hyppäsimme bussin kyydistä Benque Viejossa, josta suuntasimme raja-asemalle taksilla. Perillä takseja odotti melkoinen letka, joten rinkkoja ei tarvinnut kantaa montaa metriä – ja taksin hintakin oli vain alle neljä euroa.

Rajanylitys sujui kohtuu nopeasti ja helposti ilman sen kummempia kommervenkkejä, vaikka Antti ei puhu lainkaan espanjaa, ja Linakin osaa sanoa vain ”hablo un poco de espanol”. Rajalla köyhdyimme 35 euron verran maksaessamme Belizen maastapoistumismaksun.

Restaurante El Arbolissa tuli poikettua useampaankin otteeseen – iso suositus tälle sympaattiselle pikku kuppilalle El Rematessa!

Raja-aseman jälkeen odotteli läjä Colectivoja, eli paikallisia minibusseja. Bongattuamme oikeaan suuntaan matkaavan colectivon, hyppäsimme kyytiin ja totesimme kyydissä olevan jo 12 ihmistä. Hyvin kuitenkin mahduttiin vielä sekaan! Colectivot ovat siis ihan tavallisia pakettiautoja, joihin on taiottu lisäpenkkejä – tunnelma oli usein hyvinkin tiivis, ja saimme usein pahaa silmää pölähtäessämme auton kyytiin valtavien rinkkojemme kanssa. Colectivolla matkustaminen oli niin halpaa, että emme ole kirjanneet kyytien hintoja edes budjettilaskelmiin.

Kyyti El Rematesta Tikaliin sujui niin ikään kätevästi ja halvasti colectivolla. Sisäänpääsy Tikalin kansallispuistoon kustansi 35 euroa meiltä kahdelta. Ostimme portilta kartan, joka osoittautui myöhemmin fiksuksi vedoksi, sillä puisto on aivan valtava ja eksyminen olisi ollut todennäköistä ilman karttaa. Alue oli paitsi hurjan laaja (567 neliökilometriä), myös sen verran hiljainen, että oikeaa reittiä ei olisi löytänyt turistilaumoja seuraamalla – törmäsimme koko päivän aikana noin kymmeneen ihmiseen!

Porrastreeni.

Vuonna 1979 UNESCOn maailmanperintökohteeksi listattu Tikal massiivisine temppeleineen oli henkeäsalpaavan upea ja vaikuttava. Jopa yli 70 metriä taivaita kurottelevien temppeleiden rinnalla sitä tunsi itsensä melkoisen pieneksi ja mitättömäksi. Osa temppeleistä oli osittain kasvillisuuden peittämiä – nämä luonnon valtaamat temppelit muistuttivat meitä hieman Angkor Watin raunioista.

Joidenkin temppeleiden huipulle sai kiivetä, ja puiston laajuuden käsittikin parhaiten temppeleiden huipulta tähyilemällä. Kaikista upeimmat maisemat olivat Temppeli IV: n huipulta, ja tämä on juuri se kuuluisa Star Wars- maisema. Tunnistaako joku?

We are approaching the planet Yavin. The Rebel base is on a moon on the far side. We are preparing to orbit the planet.
”Missä me ollaan?!”

Kiertelimme puistoa lähes koko sen aukioloajan verran, ja sademetsää ympäriinsä vaeltaessamme hikoilimme varmasti ainakin kokonaisen järven verran. Tälle reissulle kannattaa siis varustautua hyvillä kävelykengillä, hengittävillä vaatteilla ja hyvällä juomavesivarastolla.

Evergladesin kansallispuisto

Evergladesin kansallispuisto teki meihin lähtemättömän vaikutuksen. Everglades on yksi Yhdysvaltain suurimmista kansallispuistoista ja se onkin kooltaan mammuttimaiset 6105 neliökilometriä. Puiston koluamiseen kannattaa siis varata ainakin yksi kokonainen päivä, jotta kerkeää näkemään alueesta edes murto-osan. Puiston eläimistöön kuuluu alligaattorit, Amerikan krokotiilit, satoja eri lintulajeja, kilpikonnia ja jopa panttereita. Upeista suomaisemista tunnetussa Evergladesissa voi retkeillä autolla, patikoiden, pyöräillen tai TV: stä tutulla ilmaveneellä. Me vietimme Evergladesissa kaksi päivää.

Matkablogi

Evergladesissa on kolme ”sisäänkäyntiä”, joista vierailijat pääsevät pujahtamaan autolla puistoon. Puiston sisäänkäynti maksaa 25 dollaria per auto ja pääsylippu on voimassa seitsemän päivää. Me suuntasimme ensimmäisenä Miamin länsipuolella sijaitsevaan Shark Valleyhyn. Halusimme ehdottomasti päästä testaamaan ilmaveneellä ajelua, ja se on mahdollista nimenomaan Shark Valleyn alueella.

Ilmaveneajeluita järjestäviä yrityksiä on Shark Valleyssä ruuhkaksi asti, mutta TripAdvisor- arvostelujen perusteella päädyimme Coopertown Airboats- nimiseen yritykseen. Hyvien arvostelujen lisäksi meitä ei haitannut lainkaan se, että kyseinen firma järjesti retken kaikista edullisimpaan hintaan. Noin puolen tunnin mittainen ajelu kustansi 23 dollaria per naama ja oli tosiaankin sen arvoinen! Ajelun aikana näimme alligaattoreita, kilpikonnia, erilaisia lintuja, sekä upeita maisemia. Oli ihmeellistä, miten eläimet eivät näyttäneet olevan moksiskaan ohi kiitävästä, järkyttävää meteliä pitävästä ilmaveneestä. Onneksi ilmaveneillä saa kuitenkin kruisailla vain pienellä pläntillä ja tiettyinä kellonaikoina Shark River- joessa, tuollainen moottorin huutaminen ei nimittäin voi tehdä puiston eläinten korville hyvää.

Matkablogi

miami14

Ilmaveneajelun jälkeen köröttelimme Shark Valleyn infokeskukseen, josta lähdimme kävelemään pitkin 24 kilometrin mittaista Tram road -kävelyreittiä. Reitin pääsee tutkimaan kokonaisuudessaan puistossa järjestettävillä ratikka-ajeluilla, mutta me tyydyimme tallustelemaan reitistä reilun kilometrin verran. Ratikka olisi pitänyt varata etukäteen, ja tuumasimme, että eläimet näkee parhaiten kävelemällä ratikasta tihrustelun sijaan (etenkin, kun Lina unohti silmälasit lentokoneeseen). Kyseinen reitti on oiva paikka alligaattorien, kilpikonnien, sekä useiden lintujen bongailuun.

Kävelyreitti kulki aivan Shark River- joen vieressä ja alligaattoreita alkoi näkyä heti! Niitä lötkötteli vain muutaman metrin päässä! Olimme aivan haltioissamme (ja vähän peloissamme myös). Alligaattoreita ei tosin näyttänyt ihmiset kiinnostavan, onneksi. Alligaattorit kuulemma harrastavat syömistä niinkin harvoin kuin kerran viikossa ja ateriaksi joutuvat usein pienet eläimet. Joten vaikka terävähampaiset möröt uhkaavilta näyttävätkin, ei niitä tuijottelevien ihmisten tarvitse huolehtia suupalaksi joutumisesta.

Alligaattoreiden lisäksi saimme ihailla kilpikonnia ja erilaisia lintuja. Shark Valley onkin Evergladesin parhaita alueita eläinten näkemisen kannalta. Useat puiston vierailijat olivat vuokranneet itselleen pyörän yhdeksän dollarin hintaan, mutta me olimme liian pihejä, joten päädyimme kävelyyn. Ja hyvä niin, koska monet eivät pyörällä sotkiessaan huomanneet joessa lymyileviä puiston asukkaita.

Matkablogi
Kilpikonna yrittää epätoivoisesti syödä lumpeenkukkaa.

Matkablogi

Matkablogi

Innostuimme Evergladesista niin, että halusimme viettää siellä toisenkin päivän. Seuraavana päivänä suunnistimme kohti Ernest F. Coe visitor centeriä, joka sijaitsee hyvin lähellä Floridan eteläkärkeä ja Florida Keys -saaristoa. Heti visitor centeriin päästyämme lähdimme tallustamaan Anhinga Trail- kävelyreittiä. Tämän reitin varrella alligaattorit olivat vielä runsaslukuisempia kuin Shark Valleyssä!

Matkablogi

Matkablogi

Matkablogi

Matkablogi

Matkablogi

Flamingo visitor center sijaitsee ”vain” 59 kilometrin päässä Ernest. F Coe visitor centeriltä, joten päätimme käydä katsomassa vielä senkin. Innostuimme Flamingon alueesta, sillä kuulimme, että siellä olisi mahdollista bongata manaatteja. Ja manaatteja tosiaan näimme, tai oikeastaan niiden selkiä ja peräeviä. 😀 Niitä uiskenteli satama-altaassa sankoin joukoin, mutta vesi oli valitettavasti niin mutaista, että niitä ei nähnyt kovin hyvin. Huomasimme monen manaatin selän olevan pitkien arpien peitossa. Puistonvartijalta selvisikin, että satama-altaassa viihtyvät, hitaasti etenevät manaatit joutuvat harmillisen usein pikaveneiden kolhimaksi.

Matkablogi
Siellä se manaatti on!

Olimme innoissamme manaattien näkemisestä, mutta niitä lukuunottamatta Flamingon alue ei ollut yhtä vaikuttava kuin Ernest F. Coe ja Shark Valley. Manaattien lisäksi näimme myös muutaman Amerikan krokotiilin, mutta muutoin emme bonganneet Flamingossa muita eläimiä. Kaiken kaikkiaan Everglades kuitenkin oli Miamin visiittimme kohokohta ja tosiaankin vierailun arvoinen!

Vinkit onnistuneeseen päivään Evergladesissa:

Muista aurinkorasva: Varjoapaikkoja ei Evergladesissa juurikaan ole, sillä kasvusto on suurimmilta osin hyvin matalaa. Hattukaan ei ole pahitteeksi Floridan paahtavassa auringossa.

Pakkaa hyönteismyrkkyä matkaan: Meidän onneksemme emme törmänneet Evergladesissa yhteenkään itikkaan. Kesäaikaan niitä saattaa kuitenkin kuulemma pörrätä ympärillä enemmän kuin Lapissa konsanaan. Itikkatilanteen voi tarkistaa Evergladesin nettisivuilta lähtöaamuna!

Saavu paikalle niin aikaisin kuin mahdollista: Puisto on iso, ja sen kiertämiseen menee aikaa. Etenkin jos haluaa vierailla sekä Shark Valleyssa, että Ernest F. Coe visitor centerin alueilla. Näiden kahden sisäänkäynnin välillä on 80 kilometriä matkaa.

Ota eväät mukaan: Shark Valleyssä on ainakin yksi ravintola, mutta Flamingo- ja Ernest F. Coe- visitor centereiden läheisyydessä niitä ei ole (Flamingon ravintola suljettiin pysyvästi hurrikaani Irman jälkeen). Meillä oli onneksi Cheetos- pussi autossa mukana. 😀

Tankki täyteen: Kuten jo aiemmin mainittu, välimatkat puistossa ovat pitkiä ja ainakaan Flamingon ja Ernest F. Coe visitor centereiden välillä ei ole yhtään bensa-asemaa. Flamingossa bensa-asema on ollut pois käytöstä Hurrikaani Irman tehtyä alueella tuhojaan. Kuulemamme mukaan myöskään Shark Valleyn ja Ernest F. Coen välillä ei ole lainkaan bensa-asemia, mutta siitä meillä ei ole 100% varmaa tietoa.

Matkablogi

Welcome to Miami

Miami valikoitui meidän matkakohteeksemme alun perin ainoastaan siksi, että sitä kautta löytyi edullisimmat lennot Jamaikalle. Lina oli haaveillut Miamista jo pitkään, joten päätimme samaan konkurssiin sisällyttää kuuden päivän visiitin Miamiin. Vinkkinä kaikille Karibialla reissaaville: Miamin kautta pääsee lentämään todella edullisesti useille Karibian saarille! 

Tutkiessamme Miamia hieman tarkemmin matkakohteena, totesimme, että auton vuokraaminen on lähes välttämätöntä. Kaikki mielenkiintoinen mitä Floridalla on tarjota, on levittäytynyt hyvin laajalle alueelle, eikä julkisen liikenteen käyttö ole erityisen suosittua. Löysimme vuokra-auton kuudelle päivälle uskomattoman halpaan hintaan, noin 10 euroa päivältä. Saimme tosin taas kerran oppia kantapään kautta, että halpa ei yleensä ole se paras vaihtoehto. Vuokrasimme auton American car rental- nettisivuston kautta ja auton tarjoana oli meille entuudestaan tuntematon Green Motion.

Matkablogi

Miamin lentokentältä on ilmainen kuljetus vuokra-autokeskukseen, joten sinne siirtyminen oli erittäin vaivatonta. Green Motion ei tietenkään sijainnut siellä, mutta onneksi autonvuokrauksen hintaan sisältyi bussikuljetus vuokraamolle. Vuokrafirman tiskin takana meitä vastassa oli lipevästi virnuileva herrasmies.

Autoa varatessamme luulimme varanneemme kaikki mahdolliset vakuutukset kolari- ja varkausturvineen, mutta ilmeisesti meiltä oli jäänyt lukematta mikroskooppisen pieni präntti 2000 euron omavastuusta. Ja fiksuja ja filmaattisia kun olemme, luimme autovuokraamon palautteet vasta sen jälkeen, kun kosla oli jo maksettu. Lähes kaikissa arvosteluissa luki, että Green Motionin lierot veloittavat lähes kaikilta asiakkailta olemattomista naarmuista ja lommoista. Joissain arvosteluissa jopa luki, että vuokraamon työntekijät käyvät naarmuttamassa autoja asiakkaiden täyttäessä auton palautuslomakkeita sisätiloissa.

Autovuokraamon limanuljaska kauppasi meille todella sinnikkäästi 150 dollarin hintaista lisävakuutusta. Kun kieltäydyimme muutaman kerran, hän sanoi, että ”miten haluatte, mutta te joudutte vielä maksamaan 2000 dollarin omavastuun.” Arvostelujen lukemisen jälkeen emme uskaltaneet olla ottamatta lisävakuutusta ja lopulta myönnyimme vastentahtoisesti. Tässä kohtaa ”halpa” auto maksoikin jo yli tuplasti sen verran, kuin mitä alunperin piti.

Matkablogi

Seuraavaksi pääsimme vääntämään tietullimaksuista. Yhdysvalloissa on todella paljon yksityisomisteisia, maksullisia tulliteitä. Expressway-, Highway-, tai Turnpike- nimiset moottoritiet ovat etenkin Yhdysvaltain itärannikolla lähes poikkeuksetta maksullisia. Green Motionin työntekijä tarjosi meille 20 dollaria per päivä kustantavaa tietullipassia. Hinta oli aivan järjetön, sillä yksittäinen tietulliaseman ylittäminen maksaa yleensä alle 50 senttiä. Kieltäydyimme herran tarjouksesta kohteliaasti, mutta sitten hän totesi, että ellemme ota passia, joudumme maksamaan jokaisesta tullin ylityksestä 50 dollaria. Tähän hän vielä lisäsi, että Miamissa on täysin mahdotonta ajaa ilman, että ylittää tulliteitä. Tässä vaiheessa meillä alkoi hieman puntti tutisemaan, vaikka olimme kuulleet Miamissa reissanneilta kavereiltamme, että tulliteitä pystyy välttämään.

Matkablogi

Limanuljaska yritti saada kiristäen ja uhkaillen meitä ostamaan tullipassin. Hän jopa näki niin paljon vaivaa, että soitti todella falskilta kuulostavan puhelun eräälle ”asiakkaalleen” ja tivasi tältä 500 dollarin edestä tullimaksuja. Tästä huolimatta päätimme olla ottamatta passia ja se päätös lopulta säästi meiltä 120 dollaria. Mutta vastaavasti saimme istua noin 25 tuntia autossa kuuden vuorokauden aikana. Tulliteiden välttäminen oli kuin olikin mahdollista, mutta aivan järkyttävän hidasta. Lisäksi kartturina toimivan Linan verenpaine nousi vaarallisen korkeaksi Miamin järkyttävissä ruuhkissa. Esimerkiksi körötellessämme pikkuteitä 54 kilometrin verran kämpiltämme Little Haitista Fort Lauderdalessa sijaitsevalle BB&T Centerille, matkassa kesti lähes kaksi ja puoli tuntia.

Jos siis olisimme suosiolla vuokranneet auton vaikkapa Hertziltä, tai vastaavalta maineekkaalta vuokrafirmalta, olisi vuokraaminen vakuutuksineen lopulta ollut samanhintaista kuin budjettivuokraamona tunnetulta Green Motionilta. Lisäksi olisimme säästäneet paljon aikaa, bensaa ja hermoja, jos olisimme saaneet vapaasti ajella tulliteillä. Mainittakoon vielä, että esimerkiksi suunnittelemamme Key Westin reissu jäi meiltä kokonaan toteuttamatta, sillä sinne ei olisi päässyt Miamista muuten, kuin tulliteitä pitkin. Suosittelemme siis lämpimästi välttämään Green Motionia kuin ruttoa! 😀

Matkablogi
Matka Florida Panthersin kotiareenalle oli turhauttava, mutta sen arvoinen!

Ruuhkissa nököttämisestä huolimatta visiitti Miamissa oli erittäin onnistunut ja jopa erittäin kriittisesti Miamiin suhtautunut Antti yllättyi positiivisesti. Kuuden päivän aikana kävimme tutustumassa muun muassa Wynwood Art Districtiin, jonka upeita seinämaalauksia ihaillessa vierähti tunti jos toinenkin. Wynwoodin alue pursusi houkuttelevan näköisiä kuppiloita, putiikkeja ja baareja. Tällainen hieman rosoisempi alue yllätti meidät täysin, sillä mielikuvamme Miamista oli siloteltu pintaliitäjien paratiisi.

Matkablogi

Matkablogi

Matkablogi

Matkablogi

Matkablogi

Matkablogi

Tämä kuvaus sopikin sitten hieman paremmin Miami Beachiin, jonne teimme päiväreissun. Art Deco- rakennuksista ja luksusautoista tunnettu alue on tosiaan aivan oma kaupunkinsa, vaikka se aivan Miamin yhteydessä sijaitseekin. Osuimme Miami Beachille Pride- viikonlopun aikana, ja meininki oli todella hilpeä. Terassit olivat täynnä Minni Hiiri- asuihin sonnustautuneita, cocktaileja siemailevia miekkosia ja North Beachia valmisteltiin valtaviin rantakemuihin.

Matkablogi

Vietimme koko päivän kierrellen Miamia Beachia ilmaisella ratikalla, Miami Beach Trolleylla. Jätimme vuokra-automme erään kerrostalon pihasta bongatulle ilmaiselle parkkipaikalle. Ilmaisen parkkipaikan löytäminen Miami Beachilta ei olekaan mikään ihan helppo homma, joten ilmaista ratikkaa kannattaa ehdottomasti hyödyntää kaupungilla pyöriessä. Trolley operoi aamukuuden ja keskiyön välillä päivittäin (paitsi sunnuntaisin klo 8-00), reitistä riippuen noin 15-20 minuutin välein. Jos olisimme suhanneet saarta autolla ympäri, niin olisimme todennäköisesti repineet jokaikisen hiuskarvan päästämme ruuhkissa jumittaessa ja parkkipaikkoja etsiessä.

Meidän molempien päällimmäiseksi tuntemukseksi Miami Beachista jäi ”ihan kiva”. Art Deco- alue oli upea ja ehdottomasti vierailun arvoinen, mutta maailmankuulu North Beach- ranta jäi mielestämme hieman vaisuksi kokemukseksi. Aivan tupaten täynnä, meluisa ranta ei houkutellut levittämään rantapyyhettä hiekalle. Tämä saattoi tosin johtua myös siitä, että olimme jo nähneet melkoisen monta rantaa reissun aikana ennen North Beachia. Ocean Driven ostoskatu olisi varmasti ollut oikea himoshoppaajan taivas, mutta valitettavasti meidän budjetti ei sallinut tässä vaiheessa reissua muuta kuin näyteikkunoiden kaihoisaa tuijottelua. Mutta ihan jo pelkästään Miami vice- fiilistelyn vuoksi Miami Beach kannattaa ehdottomasti sisällyttää Miamin reissuun!

Matkablogi

Matkablogi

Matkablogi

Matkablogi

Matkablogi
Miami Beachin Shake Shack ❤ Kuulutteko te In-N-Out Burger vai Shake Shack- leiriin? 😉

Kuuden päivän aikana meistä tuli todellisia Florida Panthers -faneja. Päädyimme katsomaan yhteensä kolme ottelua BB&T- areenalla (jonne siis ajoi sen reilu kaksi tuntia kämpiltämme). Floridassa jääkiekko on hyvin marginaalilaji ja vaikka käynnissä olivat kauden tärkeimmät pelit, halli oli joka ilta noin neljänneksen tyhjillään. Tästä huolimatta tunnelma oli aivan loistava ja Floridan fanit olivat lievästi sanottuna asialleen omistautuneita. Pääsimme jopa todistamaan suomalaisen Aleksander Barkovin uran 100. maalin! Löysimme peleihin todella edullisia viime hetken tarjouslippuja NHL: n nettisivujen Ticket exchange- osion kautta. Edullisimmillaan pääsimme otteluun vajaalla 20 dollarilla per pärstä!

Matkablogi
Terveelliset ottelueväät. 😀

Matkablogi
Let’s go Panthers!

Ehdoton suosikkimme Miamin reissulla oli kuitenkin Evergladesin kansallispuisto, jolle pyhitimme kaksi päivää. Mutta tämä stoori alkaa olla jo niin pitkä, että siitä lisää seuraavassa postauksessa!

Matkablogi

Kotiinpaluun jälkeiset fiilikset

Pitkän hiljaiselon jälkeen päätettiin pikkuhiljaa taas herätellä blogia henkiin. Syy kirjoittamisen yhtäkkiseen tyssäämiseen oli yksinkertaisesti se, ettei kumpaakaan enää kiinnostanut kirjoittaa. Reissun ensimmäiset viitisen kuukautta kirjoittaminen tuntui mukavalta ja helpolta, mutta jossain vaiheessa se alkoi tökkiä ihan tosissaan. Näiden fiilisten saattelemina päätimme heittää blogin suhteen hanskat tiskiin, sillä emme halunneet tehdä maailmanympärimatkan aikana mitään, mikä ei tuntunut hyvältä. Monesta kohteesta on vielä stoorit kirjoittamatta ja nyt meillä molemmilla ovat taas hieman alkaneet sormet syyhytä blogin kirjoittamisen suhteen.

Matkablogi
Antti läppärin äärellä ihan mukavissa ouitteissa. 😀 Tässä ei suinkaan kirjoiteta blogia, vaan töllötetään MM- lätkää.

Suomeen olemme palanneet jo kuukausi sitten ja arki on pikkuhiljaa lähtenyt rullaamaan. Kotiinpaluu herätti hieman ristiriitaisia fiiliksiä. Missään vaiheessa matkaa emme varsinaisesti kaivanneet kotiin, mutta viimeisten kuukausien aikana reissaamista alkoi rassata matkakassan hupeneminen. Ostoskoriin ei voinut enää heittää kaikkea mitä himoitsi, aktiviteetteja joutui karsimaan kukkarossa irvistävän matin vuoksi ja kivoissa kahviloissa hengailu aamuisin vaihtui puuron keittelyyn kämpillä. Pennittömänä reissaaminen ei ole järin hohdokasta, joten siinä mielessä sorvin ääreen palaaminen tuntui ihan hyvältä ajatukselta.

Matkablogi
Viimeisten viikkojen aikana meidän ateriat näyttivät hyvin pitkälti tältä. 😀 Nakkia ja makaroonia, budjettiruokaa parhaimmillaan!

Ilman rahan hupenemista olisimme voineet jatkaa reissaamista loputtomiin. Vaikka maailmanympärimatka nielaisi tonnin poikineen (kattava budjettikatsaus tulossa!), emme vaihtaisi siitä hetkeäkään pois. Parasta reissaamisessa oli vapauden tunne. Sai mennä minne halusi ja tehdä mitä mieleen milloinkin juolahti. Aikatauluja ei ollut, paitsi tietysti matkustuspäivinä. Jostain syystä kuitenkin lennolle heräsi mielummin aamuviideltä, kuin töihin?! 😀

Matkablogi
Ensimmäinen kohde, Dubai, lentokoneen ikkunasta.

Rinkan raahaaminen sai aikaan tuskailua ja kirosanatulvia, mutta matkalaukkuelämään ei tullut kyllästyttyä missään vaiheessa. Yhdeksän kuukauden aikana kiersimme 24 maata ja vaikka tahti oli kova, se sopi meille paremmin kuin hyvin. Alkuperäisessä suunnitelmassamme oli 16 maata ja ennen lähtöä pohdimme senkin ehkä olevan hieman liikaa. Meitä molempia kuitenkin yhdistää kyltymätön into tutustua uusiin paikkoihin, joten kohteita tulikin loppujen lopuksi hamstrattua vielä lisää. Välillä kova tahti väsytti, mutta muutaman päivän lekottelu rannalla palautti nopeasti hingun päästä tutkimaan uusia kohteita.

Matkablogi
Onnelliset villieläinten bongaajat Tansaniassa Mikumin kansallispuistossa.

Pääsimme reissun aikana kokemaan niin upeita asioita ja näkemään niin mahtavia paikkoja, ettei sitä meinaa itse edes käsittää. Näin jälkikäteen matkakuvia selatessa tuntuu aivan absurdilta, että olemme tosiaan muun muassa sukeltaneet haiden kanssa Malediiveilla, kivunneet Annapurna Base Campilla ja asuneet matkailuautossa Uudessa- Seelannissa. Nämä ja monet muut kokemukset ovat antaneet meille niin paljon upeita muistoja, joihin mieli tulee palaamaan varmasti usein, etenkin arjen tuntuessa erityisen harmaalta.

Matkablogi
Kuormajuhta Ellan juna-asemalla Sri Lankassa.

Kotiinpaluu maailmanympärimatkan jälkeen tuntui hieman haikealta ja kummalliselta. Kotikaupungissamme Jyväskylässä oli kaikki juuri niin kuin ennenkin. Siinä ajassa, missä olimme tallanneet maapallon ympäri ja kokeneet niin paljon, tuntui siltä, kuin Jyväskylässä ei olisi tapahtunut mitään. Olo tuntui siltä, kuin olisi palannut aikakoneella ajassa siihen pisteeseen, jolloin lähdimme reissuun. Muutama päivä töihinpaluun jälkeen alkoi tuntua siltä, että emme olisi olleetkaan poissa. Hotellijärjestelmän näppäinyhdistelmät ja muutkin työasiat muistuivat pelottavan nopeasti mieleen. Viimeistään töihin palatessa viimeiset yhdeksän kuukautta tuntuivat jäävän johonkin toiseen ulottuvuuteen.

Matkablogi
Viimeinen yö ennen reissuun lähtöä vietettiin armaan työpaikkamme Solo Sokos Hotel Paviljongin sviitissä.

Matkakuume ei päässyt laantumaan maailmanympärimatkan aikana, lähinnä päinvastoin. Liian paljon jäi näkemättä, ja liian moneen paikkaan on pakko palata takaisin. Vaikka olemme olleet Suomessa vasta kuukauden, uusia reissuja on tullut suunniteltua jo vuosiksi eteenpäin. Ennen uusia reissuja fiilistellään kuitenkin mennyttä yhdeksää kuukautta ja kaikkia siihen mahtuneita huikeita kohteita.

Matkablogi

Seuraavassa postauksessa palaillaan sitten Miamin tunnelmiin! Luvassa armotonta vuodatusta pieleen menneestä autonvuokrauksesta. 😀

 

Negril – Ristiriitainen rantaparatiisi

Jamaikan toiseksi kohteeksi valikoitui upeasta Seven Mile Beach- rannasta ja kauniista auringonlaskuista tunnettu Negril. Negriliin on Montego Baysta matkaa noin 78 kilometriä ja taksimatkalle tuli hintaa 80 dollaria. Lähtöhinta oli 100 dollaria, joten kovinkaan paljoa ei tinkimisvaraa ollut. Hinta oli järestään sama, kun kyselimme eri kuskeilta kyydin hintaa.  Kyselykierros oli ärsyttävä, sillä monet kuskit vetivät herneet nenään, jos hinnoista alettiin vähääkään tinkiä. Osa jopa tuohtui melkoisesti, joten päätimme hyväksyä kalliin 80 dollarin hinnan.

Hotellimme The Roomsin sijainti oli täydellinen, aivan meren rannalla. Hotellihuoneen hinta oli suolainen, sillä yhden yön hinta kahdelle hengelle oli melkein 100 euroa aamiaisella. Mutta löytyihän hotellilta oma uima-allas ja oma rantakaistale aurinkotuoleineen, joten se hieman selittänee hintavuutta. Roomsista tulikin heittämällä kallein majapaikka, missä olemme viettäneet useamman kuin yhden yön tällä reissulla. Hotelli oli oikein mukava paikka, vaikkakin ensimmäinen huone meni vaihtoon kamalan homeenhajun vuoksi. Toisessa huoneessa oli kaikki kohdallaan. Kerrankin kehtasimme avata suumme, yleensä tyydymme perinteiseen suomalaiseen tapaan vain kitisemään keskenämme, emmekä kehtaa valittaa, vaikka hotellihuoneesta puuttuisi katto.

Matkablogi

Matkablogi

Matkablogi

Seven Mile Beach täytti kaikki odotukset. Turkoosi merivesi huuhtoi puhtaanvalkoista, kilometritolkulla jatkuvaa hiekkarantaa rennonletkeiden reggaerytmien soidessa. Heti kun saimme varpaamme upotettua rantahiekkaan, meidät valtasi lomafiilis! Kyseessä oli epäilemättä upein, tai ainakin yksi upeimmista rannoista mitä tällä reissulla on nähty. Ranta on koko pituudeltaan reunustettu värikkäillä rantabaareilla ja -kuppiloilla, ja niiden joukosta löytyi onneksi myös hieman meidän kukkaroillemme sopivampia vaihtoehtoja. Parkkeerasimme heti ensimmäisenä aivan hotellimme vieressä sijaitsevaan Kamara’s Jerk Hut- ravintolaan, jossa annoimme paikalliselle klassikolle, Jerk- kanalle uuden mahdollisuuden. Tällä kertaa annos oli todella hyvä, ja kyseisessä ravintolassa tulikin käytyä lähes jokaisena päivänä.

Matkablogi
Kisullekin olisi maistunut Jerk Chicken.

Muutaman löhöilypäivän jälkeen aloimme kaivata jotain tekemistä, joten aloimme selvitellä Negrilin aktiviteettitarjontaa. Jamaikan korkea hintataso oli jo käynyt meille selväksi majoituksen, kyytien ja ravintoloiden hinnoissa, mutta todellinen järkytys tuli aktiviteettien hinnoissa. Vaikutti siltä, että emme pystyisi tekemään Jamaikalla käytännössä mitään, sillä kaikilla aktiviteeteillä oli tähtitieteellinen hintalappu.

Jonkinlaisen kalareissun päätimme kuitenkin toteuttaa, sillä kalamiehet Joonas ja Antti olivat unelmoineet syvänmeren kalastuksesta jo pitkään. Muutaman tunnin käyskentely rannalla hintoja kysellen antoi meille aika hyvän kuvan kyseisen aktiviteetin hinnasta. Hakusessa oli puolenpäivän syvänmeren kalastusreissu neljälle hengelle ja hintahaitari oli 400-500 dollaria. Tässä vaiheessa oli vain nieltävä karvasta kalkkia ja unohdettava koko homma.

Kuin ihmeen kaupalla samaisen päivän iltapäivällä rantavedessä ilakoidessamme vierestämme lipui Winter Fresh- niminen kalastusvene. Veneen kapteeni huikkasi meille ”Fishing good price!” ja päätimme kysyä, mikä tämä hyvä hinta mahtaisi olla. Kapteeni sanoi, että nyt tulee niin hyvä diili, että pakko tulla kuiskaamaan se lähempää, etteivät muut kuule. Diili oli 250 dollaria puolesta päivästä ja vaikka hinta oli edelleen melkoisen suolainen, päätimme tarttua siihen.

Matkablogi

Matkablogi

Ja onneksi tartuimme! Reissu alkoi aamulla puoli seitsemän aikaan, kapteenin hakiessa meidät hotellimme rannalta. Ensimmäisenä edessä oli vartin venematka paremmille kalastusvesille. Kalaukkoina toimivat Antti ja Joonas ja kommentaattoreina olivat Lina ja Tia. Kapteenimme mukaan aamutuimaan hyvän tonnikalan kalastuspaikan löytää taivaalla pörräävien lintujen perusteella. Siellä missä isot linnut syöksyvät veteen nappaamaan pienempiä kaloja suupaloikseen, niin siellä myös tonnikalat uiskentelevat. Tämä saatiin todistaa heti sen jälkeen, kun olimme laskeneet syötit veteen. Muutaman sekunnin sisällä molempien kalaukkojen vavat rupesivat nykimään melkoisella voimalla. Ylös saatiin yksi mukavan kokoinen tonnikala ja toinen pääsi karkuun veneen reunalta. Valitettavasti tämän enempää ei kaloja, eikä edes tärppejä saatu koko reissulla. Pääosa reissusta uisteltiin ja välillä kokeiltiin myös pohjaonkia barrakudia tuloksettomasti.

Matkablogi

Matkablogi

Matkablogi

Puolessa välin reissua pysähdyttiin autiolle saarelle pitämään pieni lounastauko. Noheva kapteeni pisti grillin pystyyn ja valmisti meille tuoreeltaan todella maistuvan tonnikala-aterian. Vaikka saaliiksi saatiin vain yksi tonnikala, niin siitä riitti hyvin viidelle hengelle syötävää. Loppu aamupäivä vielä uisteltiin tuloksettomasti ja lopulta palattiin rantaan tyhjin käsin. Vaikka fisuja ei siunaantunutkaan kuin yksi, niin nautimme kalareissusta karibian porottavan auringon alla todella paljon! Kyseessä oli yksi niistä (harvoista) aidoista, paikallisista elämyksistä, joita pääsimme Jamaikalla kokemaan.

Matkablogi

Kaikenlaisten vesiaktiviteettien lisäksi Negrilin ehdoton ”must see”- kohde on kuuluisa Rick’s Cafe. Kuppila sijaitsee Negrilin länsipuolella, Seven Mile Beachin valkoisen hiekan vaihduttua karuihin kalliorantoihin. Baarin vetonaulana toimivat kallionkielekkeet, joista hurjapäisimmät (tai humalaisimmat) juottolan asiakkaat loikkivat mereen. Kielekkeitä on eri korkuisia, muutamasta metristä yli kymmeneen metriin. Tiesimme jo etukäteen paikan olevan turistirysä, mutta halusimme päästä katsastamaan luultavasti koko saaren kuuluisimman kuppilan.

Matkablogi

Matkablogi

Paikka oli juuri sellainen kuin oletimme; meluisa, ylihintainen ja aivan tupaten täynnä. Kalliolta hyppiviä huimapäitä oli mukava katsella tunnin verran, mutta lopulta meteli ja tungos sai meidät vaihtamaan paikkaa suosiolla. Rick’s Cafe on kalliohyppelyn lisäksi kuuluisa upeista auringonlaskuistaan ja sen näemmä tiesivät kaikki! Auringonlaskun lähestyessä paikalle saapui purjeveneitä, katamaraaneja, takseja ja busseja jatkuvalla syötöllä. Onneksi aivan Rick’s Cafen vierestä löytyi mukava ja rauhallinen baari, josta oli yhtä hyvät maisemat ja hinnatkin kohdillaan.

Matkablogi

Kalareissu, tyrmäävän upea Seven Mile Beach, sekä porukkamme laittoman huono huumori olivat Jamaikan visiittimme ehdottomia kohokohtia. Itse Jamaikasta meille kaikille jäi hieman ristiriitainen, ja jopa yllättävän negatiivinen fiilis. Valtaosa paikallisista vaikutti vihamieliseltä turisteja kohtaan ja kaikki jotka aluksi vaikuttivat ystävällisiltä, paljastuivatkin vain mielisteleviksi tipinkalastelijoiksi tai kauppiaiksi. Vihamielisyys ja katkeruus meitä valkonaamoja kohtaan on toki ymmärrettävää maan historian huomioon ottaen; 1500- luvulta alkaen saarelle on tuotu orjia Afrikasta espanjalaisten toimesta. Englannin valloittaessa Jamaikan 1655 saaresta muodostui koko Karibian orjakaupan keskus.

Matkablogi

Matkablogi
Jerk-kanaa paistumassa perinteisessä savustuspöntössä.

Vihamielisyyden lisäksi ikävää oli se, että paikallisten kanssa oli melkoisen hankalaa neuvotella hinnoista, tai esimerkiksi ostaa retkiä. Hinnoista ei saanut tinkiä, ja usein esimerkiksi snorklausretken hintaa kysellessä kauppiaat alkoivatkin tyrkyttää pilveä, ynnä muita nautintoaineita. Tästä päästäänkin sujuvasti seuraavaan asiaan, joka varmasti jakaa mielipiteitä Jamaikan suhteen.

Jamaikalle matkustaessa on hyvä varautua siihen, että raitista ilmaa ei ole saatavilla, vaan jokainen hengenveto on maustettu eräällä rastafarien suosimalla yrtillä. Marijuanaa, eli ganjaa poltellaan jokaisen paikallisen toimesta. Sitä myös myydään kaikkialla. Sitä myös kasvaa katujen varsilla ja valtavilla plantaaseilla ympäri Jamaikaa. Pössyttely on osa rastafarien uskontoa ja he tuntuvat olevan hyvin hengellistä porukkaa.

Matkablogi

Summa summarum: mikäli viihdyt resortin muurien sisällä ja hotellin omalla yksityisrannalla, Jamaika upeine rantoineen on oiva kohde. Meillä reissu meni pääosin rentoutuessa rannalla ja altaalla, ja siihen etenkin Negril oli todella hyvä paikka. Niin kuin jo aikaisemmin mainittiinkin, Seven Mile Beach on upea ja se on täynnä mukavia rantakuppiloita. Mutta mikäli haluat muutakin kuin tiristä rannalla, niin rahaa on hyvä varata matkaan ihan reilusti, aktiviteetit ovat nimittäin todella kalliita.

Omatoimimatkailu saarella on hieman hankalampaa ja useita alueita kannattaa välttää niiden turvattomuuden vuoksi. Esimerkiksi Jamaikan pääkaupunki Kingston on sen verran epävakaista seutua, että matkailijoita kehotetaan jättämään se välistä kokonaan. Paikalliseen elämänmenoon oli myös hieman hankala päästä käsiksi, sillä niin useat paikalliset näkivät turistit vain kävelevinä dollariautomaatteina. Totta kai tapasimme Jamaikalla myös mukavia tyyppejä, eikä kuvauksemme välttämättä sovi lainkaan jonkin toisen reissaajan käsitykseen Jamaikasta ja sen asukkaista.

Kaikesta valituksesta huolimatta Jamaikalla kannatti ehdottomasti käydä. Monet rannoista tunnetut kohteet ovat sieluttomia ja kiilloteltuja matkalaisten paratiiseja, joissa ei ole lainkaan luonnetta. Jamaika ei ole sellainen. Rastafarien kulttuuriin oli mielenkiintoista päästä tutustumaan ja Jamaikasta tulikin heittämällä yksi reissun ikimuistoisimmista kohteista. Hyvässä ja pahassa.

Matkablogi