Evergladesin kansallispuisto

Evergladesin kansallispuisto teki meihin lähtemättömän vaikutuksen. Everglades on yksi Yhdysvaltain suurimmista kansallispuistoista ja se onkin kooltaan mammuttimaiset 6105 neliökilometriä. Puiston koluamiseen kannattaa siis varata ainakin yksi kokonainen päivä, jotta kerkeää näkemään alueesta edes murto-osan. Puiston eläimistöön kuuluu alligaattorit, Amerikan krokotiilit, satoja eri lintulajeja, kilpikonnia ja jopa panttereita. Upeista suomaisemista tunnetussa Evergladesissa voi retkeillä autolla, patikoiden, pyöräillen tai TV: stä tutulla ilmaveneellä. Me vietimme Evergladesissa kaksi päivää.

Matkablogi

Evergladesissa on kolme ”sisäänkäyntiä”, joista vierailijat pääsevät pujahtamaan autolla puistoon. Puiston sisäänkäynti maksaa 25 dollaria per auto ja pääsylippu on voimassa seitsemän päivää. Me suuntasimme ensimmäisenä Miamin länsipuolella sijaitsevaan Shark Valleyhyn. Halusimme ehdottomasti päästä testaamaan ilmaveneellä ajelua, ja se on mahdollista nimenomaan Shark Valleyn alueella.

Ilmaveneajeluita järjestäviä yrityksiä on Shark Valleyssä ruuhkaksi asti, mutta TripAdvisor- arvostelujen perusteella päädyimme Coopertown Airboats- nimiseen yritykseen. Hyvien arvostelujen lisäksi meitä ei haitannut lainkaan se, että kyseinen firma järjesti retken kaikista edullisimpaan hintaan. Noin puolen tunnin mittainen ajelu kustansi 23 dollaria per naama ja oli tosiaankin sen arvoinen! Ajelun aikana näimme alligaattoreita, kilpikonnia, erilaisia lintuja, sekä upeita maisemia. Oli ihmeellistä, miten eläimet eivät näyttäneet olevan moksiskaan ohi kiitävästä, järkyttävää meteliä pitävästä ilmaveneestä. Onneksi ilmaveneillä saa kuitenkin kruisailla vain pienellä pläntillä ja tiettyinä kellonaikoina Shark River- joessa, tuollainen moottorin huutaminen ei nimittäin voi tehdä puiston eläinten korville hyvää.

Matkablogi

miami14

Ilmaveneajelun jälkeen köröttelimme Shark Valleyn infokeskukseen, josta lähdimme kävelemään pitkin 24 kilometrin mittaista Tram road -kävelyreittiä. Reitin pääsee tutkimaan kokonaisuudessaan puistossa järjestettävillä ratikka-ajeluilla, mutta me tyydyimme tallustelemaan reitistä reilun kilometrin verran. Ratikka olisi pitänyt varata etukäteen, ja tuumasimme, että eläimet näkee parhaiten kävelemällä ratikasta tihrustelun sijaan (etenkin, kun Lina unohti silmälasit lentokoneeseen). Kyseinen reitti on oiva paikka alligaattorien, kilpikonnien, sekä useiden lintujen bongailuun.

Kävelyreitti kulki aivan Shark River- joen vieressä ja alligaattoreita alkoi näkyä heti! Niitä lötkötteli vain muutaman metrin päässä! Olimme aivan haltioissamme (ja vähän peloissamme myös). Alligaattoreita ei tosin näyttänyt ihmiset kiinnostavan, onneksi. Alligaattorit kuulemma harrastavat syömistä niinkin harvoin kuin kerran viikossa ja ateriaksi joutuvat usein pienet eläimet. Joten vaikka terävähampaiset möröt uhkaavilta näyttävätkin, ei niitä tuijottelevien ihmisten tarvitse huolehtia suupalaksi joutumisesta.

Alligaattoreiden lisäksi saimme ihailla kilpikonnia ja erilaisia lintuja. Shark Valley onkin Evergladesin parhaita alueita eläinten näkemisen kannalta. Useat puiston vierailijat olivat vuokranneet itselleen pyörän yhdeksän dollarin hintaan, mutta me olimme liian pihejä, joten päädyimme kävelyyn. Ja hyvä niin, koska monet eivät pyörällä sotkiessaan huomanneet joessa lymyileviä puiston asukkaita.

Matkablogi
Kilpikonna yrittää epätoivoisesti syödä lumpeenkukkaa.

Matkablogi

Matkablogi

Innostuimme Evergladesista niin, että halusimme viettää siellä toisenkin päivän. Seuraavana päivänä suunnistimme kohti Ernest F. Coe visitor centeriä, joka sijaitsee hyvin lähellä Floridan eteläkärkeä ja Florida Keys -saaristoa. Heti visitor centeriin päästyämme lähdimme tallustamaan Anhinga Trail- kävelyreittiä. Tämän reitin varrella alligaattorit olivat vielä runsaslukuisempia kuin Shark Valleyssä!

Matkablogi

Matkablogi

Matkablogi

Matkablogi

Matkablogi

Flamingo visitor center sijaitsee ”vain” 59 kilometrin päässä Ernest. F Coe visitor centeriltä, joten päätimme käydä katsomassa vielä senkin. Innostuimme Flamingon alueesta, sillä kuulimme, että siellä olisi mahdollista bongata manaatteja. Ja manaatteja tosiaan näimme, tai oikeastaan niiden selkiä ja peräeviä. 😀 Niitä uiskenteli satama-altaassa sankoin joukoin, mutta vesi oli valitettavasti niin mutaista, että niitä ei nähnyt kovin hyvin. Huomasimme monen manaatin selän olevan pitkien arpien peitossa. Puistonvartijalta selvisikin, että satama-altaassa viihtyvät, hitaasti etenevät manaatit joutuvat harmillisen usein pikaveneiden kolhimaksi.

Matkablogi
Siellä se manaatti on!

Olimme innoissamme manaattien näkemisestä, mutta niitä lukuunottamatta Flamingon alue ei ollut yhtä vaikuttava kuin Ernest F. Coe ja Shark Valley. Manaattien lisäksi näimme myös muutaman Amerikan krokotiilin, mutta muutoin emme bonganneet Flamingossa muita eläimiä. Kaiken kaikkiaan Everglades kuitenkin oli Miamin visiittimme kohokohta ja tosiaankin vierailun arvoinen!

Vinkit onnistuneeseen päivään Evergladesissa:

Muista aurinkorasva: Varjoapaikkoja ei Evergladesissa juurikaan ole, sillä kasvusto on suurimmilta osin hyvin matalaa. Hattukaan ei ole pahitteeksi Floridan paahtavassa auringossa.

Pakkaa hyönteismyrkkyä matkaan: Meidän onneksemme emme törmänneet Evergladesissa yhteenkään itikkaan. Kesäaikaan niitä saattaa kuitenkin kuulemma pörrätä ympärillä enemmän kuin Lapissa konsanaan. Itikkatilanteen voi tarkistaa Evergladesin nettisivuilta lähtöaamuna!

Saavu paikalle niin aikaisin kuin mahdollista: Puisto on iso, ja sen kiertämiseen menee aikaa. Etenkin jos haluaa vierailla sekä Shark Valleyssa, että Ernest F. Coe visitor centerin alueilla. Näiden kahden sisäänkäynnin välillä on 80 kilometriä matkaa.

Ota eväät mukaan: Shark Valleyssä on ainakin yksi ravintola, mutta Flamingo- ja Ernest F. Coe- visitor centereiden läheisyydessä niitä ei ole (Flamingon ravintola suljettiin pysyvästi hurrikaani Irman jälkeen). Meillä oli onneksi Cheetos- pussi autossa mukana. 😀

Tankki täyteen: Kuten jo aiemmin mainittu, välimatkat puistossa ovat pitkiä ja ainakaan Flamingon ja Ernest F. Coe visitor centereiden välillä ei ole yhtään bensa-asemaa. Flamingossa bensa-asema on ollut pois käytöstä Hurrikaani Irman tehtyä alueella tuhojaan. Kuulemamme mukaan myöskään Shark Valleyn ja Ernest F. Coen välillä ei ole lainkaan bensa-asemia, mutta siitä meillä ei ole 100% varmaa tietoa.

Matkablogi

 

 

 

 

 

Kotiinpaluun jälkeiset fiilikset

Pitkän hiljaiselon jälkeen päätettiin pikkuhiljaa taas herätellä blogia henkiin. Syy kirjoittamisen yhtäkkiseen tyssäämiseen oli yksinkertaisesti se, ettei kumpaakaan enää kiinnostanut kirjoittaa. Reissun ensimmäiset viitisen kuukautta kirjoittaminen tuntui mukavalta ja helpolta, mutta jossain vaiheessa se alkoi tökkiä ihan tosissaan. Näiden fiilisten saattelemina päätimme heittää blogin suhteen hanskat tiskiin, sillä emme halunneet tehdä maailmanympärimatkan aikana mitään, mikä ei tuntunut hyvältä. Monesta kohteesta on vielä stoorit kirjoittamatta ja nyt meillä molemmilla ovat taas hieman alkaneet sormet syyhytä blogin kirjoittamisen suhteen.

Matkablogi
Antti läppärin äärellä ihan mukavissa ouitteissa. 😀 Tässä ei suinkaan kirjoiteta blogia, vaan töllötetään MM- lätkää.

Suomeen olemme palanneet jo kuukausi sitten ja arki on pikkuhiljaa lähtenyt rullaamaan. Kotiinpaluu herätti hieman ristiriitaisia fiiliksiä. Missään vaiheessa matkaa emme varsinaisesti kaivanneet kotiin, mutta viimeisten kuukausien aikana reissaamista alkoi rassata matkakassan hupeneminen. Ostoskoriin ei voinut enää heittää kaikkea mitä himoitsi, aktiviteetteja joutui karsimaan kukkarossa irvistävän matin vuoksi ja kivoissa kahviloissa hengailu aamuisin vaihtui puuron keittelyyn kämpillä. Pennittömänä reissaaminen ei ole järin hohdokasta, joten siinä mielessä sorvin ääreen palaaminen tuntui ihan hyvältä ajatukselta.

Matkablogi
Viimeisten viikkojen aikana meidän ateriat näyttivät hyvin pitkälti tältä. 😀 Nakkia ja makaroonia, budjettiruokaa parhaimmillaan!

Ilman rahan hupenemista olisimme voineet jatkaa reissaamista loputtomiin. Vaikka maailmanympärimatka nielaisi tonnin poikineen (kattava budjettikatsaus tulossa!), emme vaihtaisi siitä hetkeäkään pois. Parasta reissaamisessa oli vapauden tunne. Sai mennä minne halusi ja tehdä mitä mieleen milloinkin juolahti. Aikatauluja ei ollut, paitsi tietysti matkustuspäivinä. Jostain syystä kuitenkin lennolle heräsi mielummin aamuviideltä, kuin töihin?! 😀

Matkablogi
Ensimmäinen kohde, Dubai, lentokoneen ikkunasta.

Rinkan raahaaminen sai aikaan tuskailua ja kirosanatulvia, mutta matkalaukkuelämään ei tullut kyllästyttyä missään vaiheessa. Yhdeksän kuukauden aikana kiersimme 24 maata ja vaikka tahti oli kova, se sopi meille paremmin kuin hyvin. Alkuperäisessä suunnitelmassamme oli 16 maata ja ennen lähtöä pohdimme senkin ehkä olevan hieman liikaa. Meitä molempia kuitenkin yhdistää kyltymätön into tutustua uusiin paikkoihin, joten kohteita tulikin loppujen lopuksi hamstrattua vielä lisää. Välillä kova tahti väsytti, mutta muutaman päivän lekottelu rannalla palautti nopeasti hingun päästä tutkimaan uusia kohteita.

Matkablogi
Onnelliset villieläinten bongaajat Tansaniassa Mikumin kansallispuistossa.

Pääsimme reissun aikana kokemaan niin upeita asioita ja näkemään niin mahtavia paikkoja, ettei sitä meinaa itse edes käsittää. Näin jälkikäteen matkakuvia selatessa tuntuu aivan absurdilta, että olemme tosiaan muun muassa sukeltaneet haiden kanssa Malediiveilla, kivunneet Annapurna Base Campilla ja asuneet matkailuautossa Uudessa- Seelannissa. Nämä ja monet muut kokemukset ovat antaneet meille niin paljon upeita muistoja, joihin mieli tulee palaamaan varmasti usein, etenkin arjen tuntuessa erityisen harmaalta.

Matkablogi
Kuormajuhta Ellan juna-asemalla Sri Lankassa.

Kotiinpaluu maailmanympärimatkan jälkeen tuntui hieman haikealta ja kummalliselta. Kotikaupungissamme Jyväskylässä oli kaikki juuri niin kuin ennenkin. Siinä ajassa, missä olimme tallanneet maapallon ympäri ja kokeneet niin paljon, tuntui siltä, kuin Jyväskylässä ei olisi tapahtunut mitään. Olo tuntui siltä, kuin olisi palannut aikakoneella ajassa siihen pisteeseen, jolloin lähdimme reissuun. Muutama päivä töihinpaluun jälkeen alkoi tuntua siltä, että emme olisi olleetkaan poissa. Hotellijärjestelmän näppäinyhdistelmät ja muutkin työasiat muistuivat pelottavan nopeasti mieleen. Viimeistään töihin palatessa viimeiset yhdeksän kuukautta tuntuivat jäävän johonkin toiseen ulottuvuuteen.

Matkablogi
Viimeinen yö ennen reissuun lähtöä vietettiin armaan työpaikkamme Solo Sokos Hotel Paviljongin sviitissä.

Matkakuume ei päässyt laantumaan maailmanympärimatkan aikana, lähinnä päinvastoin. Liian paljon jäi näkemättä, ja liian moneen paikkaan on pakko palata takaisin. Vaikka olemme olleet Suomessa vasta kuukauden, uusia reissuja on tullut suunniteltua jo vuosiksi eteenpäin. Ennen uusia reissuja fiilistellään kuitenkin mennyttä yhdeksää kuukautta ja kaikkia siihen mahtuneita huikeita kohteita.

Matkablogi

Seuraavassa postauksessa palaillaan sitten Miamin tunnelmiin! Luvassa armotonta vuodatusta pieleen menneestä autonvuokrauksesta. 😀

 

Negril – Ristiriitainen rantaparatiisi

Jamaikan toiseksi kohteeksi valikoitui upeasta Seven Mile Beach- rannasta ja kauniista auringonlaskuista tunnettu Negril. Negriliin on Montego Baysta matkaa noin 78 kilometriä ja taksimatkalle tuli hintaa 80 dollaria. Lähtöhinta oli 100 dollaria, joten kovinkaan paljoa ei tinkimisvaraa ollut. Hinta oli järestään sama, kun kyselimme eri kuskeilta kyydin hintaa.  Kyselykierros oli ärsyttävä, sillä monet kuskit vetivät herneet nenään, jos hinnoista alettiin vähääkään tinkiä. Osa jopa tuohtui melkoisesti, joten päätimme hyväksyä kalliin 80 dollarin hinnan.

Hotellimme The Roomsin sijainti oli täydellinen, aivan meren rannalla. Hotellihuoneen hinta oli suolainen, sillä yhden yön hinta kahdelle hengelle oli melkein 100 euroa aamiaisella. Mutta löytyihän hotellilta oma uima-allas ja oma rantakaistale aurinkotuoleineen, joten se hieman selittänee hintavuutta. Roomsista tulikin heittämällä kallein majapaikka, missä olemme viettäneet useamman kuin yhden yön tällä reissulla. Hotelli oli oikein mukava paikka, vaikkakin ensimmäinen huone meni vaihtoon kamalan homeenhajun vuoksi. Toisessa huoneessa oli kaikki kohdallaan. Kerrankin kehtasimme avata suumme, yleensä tyydymme perinteiseen suomalaiseen tapaan vain kitisemään keskenämme, emmekä kehtaa valittaa, vaikka hotellihuoneesta puuttuisi katto.

Matkablogi

Matkablogi

Matkablogi

Seven Mile Beach täytti kaikki odotukset. Turkoosi merivesi huuhtoi puhtaanvalkoista, kilometritolkulla jatkuvaa hiekkarantaa rennonletkeiden reggaerytmien soidessa. Heti kun saimme varpaamme upotettua rantahiekkaan, meidät valtasi lomafiilis! Kyseessä oli epäilemättä upein, tai ainakin yksi upeimmista rannoista mitä tällä reissulla on nähty. Ranta on koko pituudeltaan reunustettu värikkäillä rantabaareilla ja -kuppiloilla, ja niiden joukosta löytyi onneksi myös hieman meidän kukkaroillemme sopivampia vaihtoehtoja. Parkkeerasimme heti ensimmäisenä aivan hotellimme vieressä sijaitsevaan Kamara’s Jerk Hut- ravintolaan, jossa annoimme paikalliselle klassikolle, Jerk- kanalle uuden mahdollisuuden. Tällä kertaa annos oli todella hyvä, ja kyseisessä ravintolassa tulikin käytyä lähes jokaisena päivänä.

Matkablogi
Kisullekin olisi maistunut Jerk Chicken.

Muutaman löhöilypäivän jälkeen aloimme kaivata jotain tekemistä, joten aloimme selvitellä Negrilin aktiviteettitarjontaa. Jamaikan korkea hintataso oli jo käynyt meille selväksi majoituksen, kyytien ja ravintoloiden hinnoissa, mutta todellinen järkytys tuli aktiviteettien hinnoissa. Vaikutti siltä, että emme pystyisi tekemään Jamaikalla käytännössä mitään, sillä kaikilla aktiviteeteillä oli tähtitieteellinen hintalappu.

Jonkinlaisen kalareissun päätimme kuitenkin toteuttaa, sillä kalamiehet Joonas ja Antti olivat unelmoineet syvänmeren kalastuksesta jo pitkään. Muutaman tunnin käyskentely rannalla hintoja kysellen antoi meille aika hyvän kuvan kyseisen aktiviteetin hinnasta. Hakusessa oli puolenpäivän syvänmeren kalastusreissu neljälle hengelle ja hintahaitari oli 400-500 dollaria. Tässä vaiheessa oli vain nieltävä karvasta kalkkia ja unohdettava koko homma.

Kuin ihmeen kaupalla samaisen päivän iltapäivällä rantavedessä ilakoidessamme vierestämme lipui Winter Fresh- niminen kalastusvene. Veneen kapteeni huikkasi meille ”Fishing good price!” ja päätimme kysyä, mikä tämä hyvä hinta mahtaisi olla. Kapteeni sanoi, että nyt tulee niin hyvä diili, että pakko tulla kuiskaamaan se lähempää, etteivät muut kuule. Diili oli 250 dollaria puolesta päivästä ja vaikka hinta oli edelleen melkoisen suolainen, päätimme tarttua siihen.

Matkablogi

Matkablogi

Ja onneksi tartuimme! Reissu alkoi aamulla puoli seitsemän aikaan, kapteenin hakiessa meidät hotellimme rannalta. Ensimmäisenä edessä oli vartin venematka paremmille kalastusvesille. Kalaukkoina toimivat Antti ja Joonas ja kommentaattoreina olivat Lina ja Tia. Kapteenimme mukaan aamutuimaan hyvän tonnikalan kalastuspaikan löytää taivaalla pörräävien lintujen perusteella. Siellä missä isot linnut syöksyvät veteen nappaamaan pienempiä kaloja suupaloikseen, niin siellä myös tonnikalat uiskentelevat. Tämä saatiin todistaa heti sen jälkeen, kun olimme laskeneet syötit veteen. Muutaman sekunnin sisällä molempien kalaukkojen vavat rupesivat nykimään melkoisella voimalla. Ylös saatiin yksi mukavan kokoinen tonnikala ja toinen pääsi karkuun veneen reunalta. Valitettavasti tämän enempää ei kaloja, eikä edes tärppejä saatu koko reissulla. Pääosa reissusta uisteltiin ja välillä kokeiltiin myös pohjaonkia barrakudia tuloksettomasti.

Matkablogi

Matkablogi

Matkablogi

Puolessa välin reissua pysähdyttiin autiolle saarelle pitämään pieni lounastauko. Noheva kapteeni pisti grillin pystyyn ja valmisti meille tuoreeltaan todella maistuvan tonnikala-aterian. Vaikka saaliiksi saatiin vain yksi tonnikala, niin siitä riitti hyvin viidelle hengelle syötävää. Loppu aamupäivä vielä uisteltiin tuloksettomasti ja lopulta palattiin rantaan tyhjin käsin. Vaikka fisuja ei siunaantunutkaan kuin yksi, niin nautimme kalareissusta karibian porottavan auringon alla todella paljon! Kyseessä oli yksi niistä (harvoista) aidoista, paikallisista elämyksistä, joita pääsimme Jamaikalla kokemaan.

Matkablogi

Kaikenlaisten vesiaktiviteettien lisäksi Negrilin ehdoton ”must see”- kohde on kuuluisa Rick’s Cafe. Kuppila sijaitsee Negrilin länsipuolella, Seven Mile Beachin valkoisen hiekan vaihduttua karuihin kalliorantoihin. Baarin vetonaulana toimivat kallionkielekkeet, joista hurjapäisimmät (tai humalaisimmat) juottolan asiakkaat loikkivat mereen. Kielekkeitä on eri korkuisia, muutamasta metristä yli kymmeneen metriin. Tiesimme jo etukäteen paikan olevan turistirysä, mutta halusimme päästä katsastamaan luultavasti koko saaren kuuluisimman kuppilan.

Matkablogi

Matkablogi

Paikka oli juuri sellainen kuin oletimme; meluisa, ylihintainen ja aivan tupaten täynnä. Kalliolta hyppiviä huimapäitä oli mukava katsella tunnin verran, mutta lopulta meteli ja tungos sai meidät vaihtamaan paikkaa suosiolla. Rick’s Cafe on kalliohyppelyn lisäksi kuuluisa upeista auringonlaskuistaan ja sen näemmä tiesivät kaikki! Auringonlaskun lähestyessä paikalle saapui purjeveneitä, katamaraaneja, takseja ja busseja jatkuvalla syötöllä. Onneksi aivan Rick’s Cafen vierestä löytyi mukava ja rauhallinen baari, josta oli yhtä hyvät maisemat ja hinnatkin kohdillaan.

Matkablogi

Kalareissu, tyrmäävän upea Seven Mile Beach, sekä porukkamme laittoman huono huumori olivat Jamaikan visiittimme ehdottomia kohokohtia. Itse Jamaikasta meille kaikille jäi hieman ristiriitainen, ja jopa yllättävän negatiivinen fiilis. Valtaosa paikallisista vaikutti vihamieliseltä turisteja kohtaan ja kaikki jotka aluksi vaikuttivat ystävällisiltä, paljastuivatkin vain mielisteleviksi tipinkalastelijoiksi tai kauppiaiksi. Vihamielisyys ja katkeruus meitä valkonaamoja kohtaan on toki ymmärrettävää maan historian huomioon ottaen; 1500- luvulta alkaen saarelle on tuotu orjia Afrikasta espanjalaisten toimesta. Englannin valloittaessa Jamaikan 1655 saaresta muodostui koko Karibian orjakaupan keskus.

Matkablogi

Matkablogi
Jerk-kanaa paistumassa perinteisessä savustuspöntössä.

Vihamielisyyden lisäksi ikävää oli se, että paikallisten kanssa oli melkoisen hankalaa neuvotella hinnoista, tai esimerkiksi ostaa retkiä. Hinnoista ei saanut tinkiä, ja usein esimerkiksi snorklausretken hintaa kysellessä kauppiaat alkoivatkin tyrkyttää pilveä, ynnä muita nautintoaineita. Tästä päästäänkin sujuvasti seuraavaan asiaan, joka varmasti jakaa mielipiteitä Jamaikan suhteen.

Jamaikalle matkustaessa on hyvä varautua siihen, että raitista ilmaa ei ole saatavilla, vaan jokainen hengenveto on maustettu eräällä rastafarien suosimalla yrtillä. Marijuanaa, eli ganjaa poltellaan jokaisen paikallisen toimesta. Sitä myös myydään kaikkialla. Sitä myös kasvaa katujen varsilla ja valtavilla plantaaseilla ympäri Jamaikaa. Pössyttely on osa rastafarien uskontoa ja he tuntuvat olevan hyvin hengellistä porukkaa.

Matkablogi

Summa summarum: mikäli viihdyt resortin muurien sisällä ja hotellin omalla yksityisrannalla, Jamaika upeine rantoineen on oiva kohde. Meillä reissu meni pääosin rentoutuessa rannalla ja altaalla, ja siihen etenkin Negril oli todella hyvä paikka. Niin kuin jo aikaisemmin mainittiinkin, Seven Mile Beach on upea ja se on täynnä mukavia rantakuppiloita. Mutta mikäli haluat muutakin kuin tiristä rannalla, niin rahaa on hyvä varata matkaan ihan reilusti, aktiviteetit ovat nimittäin todella kalliita.

Omatoimimatkailu saarella on hieman hankalampaa ja useita alueita kannattaa välttää niiden turvattomuuden vuoksi. Esimerkiksi Jamaikan pääkaupunki Kingston on sen verran epävakaista seutua, että matkailijoita kehotetaan jättämään se välistä kokonaan. Paikalliseen elämänmenoon oli myös hieman hankala päästä käsiksi, sillä niin useat paikalliset näkivät turistit vain kävelevinä dollariautomaatteina. Totta kai tapasimme Jamaikalla myös mukavia tyyppejä, eikä kuvauksemme välttämättä sovi lainkaan jonkin toisen reissaajan käsitykseen Jamaikasta ja sen asukkaista.

Kaikesta valituksesta huolimatta Jamaikalla kannatti ehdottomasti käydä. Monet rannoista tunnetut kohteet ovat sieluttomia ja kiilloteltuja matkalaisten paratiiseja, joissa ei ole lainkaan luonnetta. Jamaika ei ole sellainen. Rastafarien kulttuuriin oli mielenkiintoista päästä tutustumaan ja Jamaikasta tulikin heittämällä yksi reissun ikimuistoisimmista kohteista. Hyvässä ja pahassa.

Matkablogi

Isla Holbox – löhöloma, joka päättyi yrjötautiin

Meksikon viimeiseksi kohteeksi valikoitu toinen hieman Cozumelia pienempi saari Holbox. Luimme, että Holbox olisi rauhallisempi ja idyllisempi kuin Cozumel, joten päätimme viettää viimeiset päivät Meksikossa siellä. Holbox on pituudeltaan noin 40 kilometriä ja leveydeltään 1,5 kilometriä, mutta hyvin pieni osa siitä on asuttua. Saari koostuu suurimmaksi osaksi luonnonsuojelualueista runsaine pelikaani- sekä flamingokantoineen.

Matkablogi

Tulumista liikennöi yksi suora bussi Chiquilan kylään, josta lautat Holboxiin kulkevat. Bussimatka kesti neljä tuntia ja jälleen bussi oli erittäin mukava ja tilava. Taasen bussi jätti meidät hyvin lähelle laituria, josta otimme lautan Holboxiin. Lautta matka maksoi 140 pesoa eli noin kuusi euroa yhteen suuntaan ja kesti vain puoli tuntia.

Ensikosketus Holboxiin oli hyvin erilainen kuin Cozumelin saarella. Autot olivat vaihtuneet golf- kärryihin ja asfalttitiet hiekkateiksi. Kaikki nähtävä mitä saarella on, on kävelymatkan päässä. Me vietimme ensimmäiset päivät laiskotellen, auringosta ja lämpimästä merivedestä nauttien. Suunnittelimme myös sukeltamista, mutta kuultuamme, että sukellus Holboxilla ei vedä vertoja Cozumelille, päätimme jättää sen tekemättä. Kesäkuusta syyskuuhun Holboxin vesissä on hyvät mahdollisuudet nähdä valashaita, mutta sitä ajatellen olimme valitettavasti saarella aivan väärään aikaan.

Matkablogi

Matkablogi
Suurimmaksi osaksi Holboxilla huristellaan golf- kärryillä.

Kuvittelimme Holboxin olevan rauhan tyyssija, jota turistimassat eivät ole vielä löytäneet. Matkailijoita oli kuitenkin yllättävän paljon ja jo lauttamatkan aikana törmäsimme kymmeneen suomalaiseen! Vaikka porukkaa oli paljon, saari oli todella mukava ja viihtyisä. Toisinaan golfkärryjen ja mopojen pärräys hieman häiritsi saari-idylliä, kuskit olivat nimittäin melkoisia rallikuskeja. Aitoa meksokolaista kulttuuria saarelta on vaikea löytää ja lähes kaikki palvelut ovat täysin turisteille suunnattuja. Holboxilla oli myös hyvin helppo pärjätä englanninkielellä, esimerkiksi Tulumiin verrattuna.

Matkablogi

Matkablogi

Cozumelin tapaan Holboxilla on paljon värikkäitä taloja ja toinen toistaan upeampia seinämaalauksia löytyi kaikkialta. Ravintoloita löytyi joka budjettille, edullisimpia ruokapaikkoja olivat jälleen taqueriat ja muut katukeittiöt. Suosikkimme oli Taco Queto, jonka quacamole oli niin hyvää, että siinä olisi voinut vaikka uida. Muutamalla eurolla saimme aikaan järkyttävät ähkyt.

Matkablogi

Holboxin rannat ovat upeita. Hiekka on valkoista ja marivesi turkoosia. Ensimmäinen päivä makoiltiin rannalla ja toisena päivänä löysimme itsemmä äärettömän viihtyisältä kattoterassilta. Kyseessä oli suomalaisen Satun pyörittämä Alma bar. Terassilla oli uima-allas riippumattoineen ja todella upea merinäköala. Lisäksi juomien hinnat olivat niin edulliset, että vietimme suurimman osan päivästä baarin riippumatoissa lötkötellen ja drinkkejä litkien. Ihan mahtavaa, että budjettimatkaajillekin löytyy välillä tällaista luksusta!

Matkablogi

Matkablogi

Kolmannelle päivälle olimme suunnitelleet saaren länsikärjen kiertämistä kävellen. Saaren kyseisellä reunalla sijaitsee lintujen suojelualue, jossa on mahdollista nähdä muun muassa flamingoja. Mutta epäonneksemme edellisillan pöperöt aiheuttivat meille ärhäkän ruokamyrkytyksen ja viimeiset kaksi päivää menivät sängyn ja vessan väliä ravaten. Pöntöllä tuskaillessa pienen pieni koti-ikäväkin puski päälle ja kiinnostus matkustaa tällaisissa huonomman hygieniatason omaavissa maissa laski roimasti.

Olimme selvästi tottuneet liian helppoon ja varomattomaan elämään ruoan suhteen viimeisen kahden kuukauden aikana Australiassa, Uudessa-Seelannissa ja Yhdysvalloissa ja emme enää muistaneet varoa tiettyjä ruokia tarpeeksi. Niin kuin aina, ruokamyrkytys iski huonoimpaan mahdolliseen aikaan; kolmen päivän päästä meillä oli nimittäin edessä aikainen aamulento Jamaikalle.

Seuraavana päivänä hoipertelimmekin lääkärille, josta meille määrättiin hirveä kasa maailman epäilyttävämpiä ja hirveimmän makuisia lääkkeitä. Tohtori Diego vakuutti virnistellen, että seuraavana päivänä olisimme kuin uusia ihmisiä. Ja hyvinhän ne myrkyt tehosivatkin, seuraavana päivänä voimme jo sen verran hyvin, että pystyimme matkustamaan Cancuniin ja siellä nauttimaan romanttisen illallisen mäkkärissä (jostain kumman syystä tacot eivät enää maistuneet). Seuraavana aamuna istuimmekin jo lentokoneessa kohti Jamaikan Montego Bayta, eikä mahataudista ollut enää tietoakaan.

Matkablogi

Päiväreissu värikkääseen Valladolidiin

Teimme Tulumista päiväretken Yucatanin osavaltiossa sijaitsevaan, siirtomaatyyliseen Valladolidiin. Pieni ja hurmaava Valladolidin kaupunki on tunnettu pastellivärisistä, matalista siirtomaa- aikaisista rakennuksista. Mikäli suunnittelee visiittiä Ek Balamin tai Chichen Itzan maya- raunioille, niin Valladolid on niiden kannalta keskeisen sijaintinsa vuoksi hyvä tukikohta. Me suuntasimme Valladolidiin puhtaasti sen takia, että näkisimme Meksikosta muutakin kuin Quintana Roon rantakohteet.

Matkablogi

Matkustimme Valladolidiin bussilla Tulumista. Matka kesti vain 1,5 tuntia, joten kyseessä on ihanteellinen kohde päiväreissulle Tulumista. Valladolidin ADO- bussiterminaali sijaitsee aivan pääaukion vieressä ja siitä on helppo lähteä joko jalkaisin tai joka kadunkulmassa tyrkyllä olevilla vuokrapyörillä tutustumaan kaupunkiin.

Matkablogi
Kuplavolkkarit ovat yleinen näky Valladolidin katukuvassa.

Valladolid omaa värikkään historian ja Mayojen kulttuuri on kaupungissa voimakkaasti esillä. 1500- luvulla Zaci- niminen Maya- kaupunki sai väistyä, sillä Valladolid rakennettiin sen päälle espanjalaisten toimesta.  Odotetusti tästä seurasi useita kahakoita Mayojen ja espanjalaisten välille. Nykyään historiasta ja Zaci- nimestä muistuttaa Valladolidin sydämessä sijaitseva Cenote Zaci.

Vaikka Zacin vesi ei olekaan yhtä kirkasta kuin esimerkiksi Dos Ojosissa, niin paikkana se oli  suorastaan mykistävä. Turkoosia allasta ympäröi korkea tippukiviluola, mikä teki paikan tunnelmasta todella mystisen. Lähes 80 metriä syvä Zaci oli täynnä ilakoivia koululaisia siellä vieraillessamme. Uhkarohkeat muksut pomppivat veteen korkealta kielekkeeltä ja me katselimme vierestä kauhusta kankeina.

Matkablogi

Matkablogi

Zaci on siinä mielessä harvinainen cenote, että se tosiaan sijaitsee aivan kaupungin keskustassa. Vaikka olimmekin urpoja, emmekä pakanneet uimapukuja matkaan, halusimme ehdottomasti päästä ihailemaan Zacia. Sisäänpääsymaksu oli vaivaiset 15 pesoa, eli 65 senttiä, ja lipunmyyjältä saatua ranneketta näyttämällä cenotella olisi saanut käydä polskimassa samana päivänä niin useasti kuin sielu sietää.

Seuraavaksi teimme jotain tavallisesta poikkeavaa: sivistimme itseämme. Niin kuin Linan taiteilijasukulaiset hyvin tietävät, me emme yleensä ole mitään kovin suuria taideasiantuntijoita. Valladolidissa kuitenkin eksyimme Casa de los Venadosiin, joka on Yhdysvaltalaisen John ja Dorianne Venatorin huikea taidekokoelma. Kokoelma koostuu täysin meksikolaisesta taiteesta, jonka pääteema pyörii usein kuoleman ympärillä. Meksikossa kuolemaan suhtaudutaan hyvin eri tavalla kuin esimerkiksi länsimaissa; kuolema on osa arkipäivää ja sitä juhlistetaan suremisen ja pelkäämisen sijasta. Siitä johtuen meksikolainen taide on täynnä hymyileviä ja värikkäisiin asuihin pukeutuneita luurankoja.

Matkablogi

Matkablogi

Matkablogi

Matkablogi

Venatorien talo oli melkoinen nähtävyys ja siellä kannattaa ehdottomasti käydä! Vaikka talo on avoin vierailijoille, niin Venatorit kuitenkin asustelevat siellä. Valtavan talon, tai kartanon, jokainen huone oli täytetty lattiasta kattoon värikkäillä patsailla ja tauluilla. Yksi huone on omistettu Frida Kahlolle, joka oli kiistatta Meksikon kuuluisin taiteilija. Kokoelmaa pääsee ihailemaan ilmaiseksi, mutta ei aivan omin päin, vaan ainoastaan oppaan johdolla. Kierrosta ei tarvinnut varata etukäteen, me vain pamahdimme ovesta sisään ja pääsimme kierrokselle saman tien. Kokemus oli todella mielenkiintoinen!

Matkablogi

Seuraavaksi päädyimme Taqueria el Galloon syömään herkulliset kanafajitakset ja litkimään muutamat Sol- oluset. Imuroituamme lautasen tyhjäksi viimeistä nurkkaa myöten, totesimme, että on aika lähteä kohti bussiasemaa. Tarjoilija tuli pöytäämme kysymään jotain espanjaksi. Emme tajunneet mitä hän kysyi, joten vastasimme nohevina ”si, si!”. Oletimme hänen kysyvän onko kaikki hyvin, tai jotain sen tapaista. Pian hän kiikutti meille kaksi uutta kaljaa ja meille tulikin kiire ryystää ne vauhdilla, jotta kerkeäisimme seuraavaan Tulumin bussiin. Tilasimme siis tietämättämme vähän lisää kurkunkostuketta. 😀

Kaljat mahoissa loiskuen ryntäsimme bussiasemalle, ja perille päästyämme ihmettelimme miten kaikki aseman kellot näyttävät eri aikaa kuin omat kellomme. Hölmistyneinä varmistimme asian muutamalta paikalliselta ja näinhän se oli; Valladolidissa kello on tunnin vähemmän kuin Tulumissa. Olimme körötelleet bussilla tietämättämme yhden aikavyöhykkeen yli. Saimmepahan kierrellä kaupungin väriloistossa vielä yhden tunnin. Kaikista näyttävimmän värikirjon tarjosi Calzada de Los Frailes- katu, josta löytyi hempeitä pastellisävyjä melkeinpä kaikissa sateenkaaren väreissä.

Matkablogi

Matkablogien lueskelun perusteella odotimme Valladolidin olevan todella paikallinen kaupunki, mutta yllättäen siellä olikin enemmän retkien myyjiä ja muita huutelijoita kuin Tulumissa! Paikallisilta sujui myös englannin puhuminen paljon sujuvammin kuin Tulumissa ja Cozumelilla, eikä Linan tarvinnut turvautua tökeröön espanjan kielitaitoonsa Valladolidissa juuri ollenkaan. Suurta osaa tässä varmasti näyttelee Ek Balamin ja Chichen Itzan raunioiden läheinen sijainti, joka varmasti vetää puoleensa meitä matkailijoita. Turismi ei onneksi kuitenkaan ole vienyt Valladolidin aitoutta ja viehätystä mennessään!

Matkablogi
Catedral de San Servasio